22.7. Jambiani, Zansibar
Sataa ja on harmaata. Anna yrittaa sitkeasti maata bikineissa aurinkotuolissa. Se vaati jo kunnon suomalaista asennetta. Tarjoilijan asenteessa sen sijaan olisi edelleen huomattavasti parantamisen varaa. Luulisi, etta maassa jossa on huikeat viralliset tyottomyysluvut, ihmiset joilla on hyva ja helppo tyo olisivat siita iloisia. Kivampi on olla kuitenkin tarjoilijana pienessa hotellissa biitsilla kuin esim kaivaa hakulla kuoppaa tietyomaalla? Vastaavaan asennevammaan taalla tormaa turhan usein. Vaikka omakin tyo ottaa valilla pattiin niin en silti ikina nayttaisi sita asiakkaalle.
Syomme illallista siina toisessa ravintolassa ja siellakin on ongelmaa tarjoilijan kanssa. Pojilla ei edelleenkaan ole vaihtorahaa, kuten ei ollut eilenkaan. Tarjoilija valittaa, ettei minulla ole enaa luottoa jaljella. Naytan setelitukkua ja koitan saada taottua kaverin kaaliin: en tarvitse luottoa, tarvitsen vaihtorahaa. Enka tosiaankaan ole mikaan pankki! Mokomat puupaat, voisi kuvitella etta ovat aloittaneet bisneksensa eilen.
23.7. Stone Town, Zansibar
Lahdemme aamulla Stone Towniin. Aurinko alkaa tietysti paistaa heti perille paastyamme. Shoppailemme matkamuistoja ja harhailemme kapeilla kujilla hunnutettujen musliminaisten ja valkoisiin kaapuihin pukeutuneiden miesten joukossa. Monelta naiselta kasvot on kokonaan peitetty ja vain silmat nakyvat. Mutta kaavut ovat etupaassa iloisen varisia, pinkkeja, turkooseja ja keltaisia. Koko mustia on vahemman.
24.7. Stone Town, Zansibar
Kaymme “mausteretkella”. Ainoastaan neilikkaa kasvatetaan vientiin, loput ovat turistien iloksi ja omaan kayttoon. Kaardemummapensas, kaneli- ja neilikkapuu (neilikat ovat puun kukintoja), inkivaari- ja kurkumajuuri, pippuri- ja vaniljakoynnos seka koko joukko tuttuja tuntemattomia hedelmapuita. Tien varsilla nakyvat metsikot ovatkin taineet olla puutarhoja, joissa kasvaa kookosta, banaania, mangoa ja pienempia pensaita vuorotellen. Mangopuut ovat valtavan suuria. Kaymme myos yhdella asumattomalla rannalla pulikoimassa.
Illalla syomme turisti-katukeittioista. Olen aika ylpea itsestani, kun onnistun tinkimaan hinnan 7000sta 5000:een. Inkivaarilla ja limella maustettu sokeriruokomehu on todella hyvaa. Anna syo zansibar-pitsaa, joka on niin herkkua, etta han tilaa toisen heti peraan.
25.7. Stone Town, Zansibar
Lahden delfiiniretkelle. Anna jaa viela nukkumaan, vaikka on yleensa aamuvirkku. Aallokko on yllattaen melkoinen ja norjalaistytot kiljuvat aina kun isompi aalto heittaa venetta. En ole koskaa ollut nain pienessa veneessa nain isossa aallokossa. Aallon pohjalta ei edes nay horisonttia. Delfiineja on paljon, tosin myos turisteja. Kun snorklatessani naen suoraan allani suuren parven delfiineja, onnistun innoissani imaisemaan putken taydelta suolaista merivetta mahaani. Kiipean takaisin veneesen. Puolilitraa merivetta ja holtittomasti aallokossa keikkuva vene ovat vatsalleni liikaa ja oksennan aamiaisen yli laidan. Otan loppureissun melko rauhallisesti. Snorklaamista kannattaa opetella jossain muualla kuin parimetrisessa aallokossa keskella merta.
Hotellille palattuani kello neljan aikaan iltapaivalla loydan Annan edelleen sangyn pohjalta. Annalla on taas ripuli ja kuume pomppii ylos alas. Jarjestan Annan korttelin paassa olevan laakarin vastaanotolle. Laakarin englannin kielen taidossa on parantamisen varaa, mutta malaria-testi ko paikassa osataan kylla tehda. Tulos: positiivinen. Ei hyva juttu! Kaikki paikalla olevat kuitenkin vakuuttavat, etta mitaan hataa ei ole ja etta kunnon laakkeilla tauti paranee kahdessa paivassa. Ja etta kaikilla Zansibarilaisilla on ollut malaria aina silloin talloin. Kyseinen malariatyyppi on kuulemma lisaksi helposti parannettavissa. Tarkistan kuitenkin LP:sta lahimman sairaalan sijainin, sinnekkaan ei onneksi ole pitka matka. Toistaiseksi Anna on kuitenkin viela tolpillaan, vaikkei olekkaan syonyt mitaan koko paivana. Annalle lyodaan kateen nelja eri pilleripussia.
Myohemmin kuulen, etta malariatestin tulokseen ei voi aina ensimmaisella kerralla luottaa. Ilmeisesti Annalla oli siis malariaa jo Mikumissa. Todella huonoa tuuria, saada nyt malaria heti ensimmaisella matkalla malaria-alueelle ja viela estolaakityksesta huolimatta! Vaikka Afrikassa tietysti on pahimmat resistentit kannat.
perjantai 25. heinäkuuta 2008
torstai 24. heinäkuuta 2008
Zansibar
Huom. Toinen postaus samana paivana.
18.7. Mikumi – Dar - Zansibar
Nukun huonosti, koska naapurin kukko innostuu kiekumaan tunnin putkeen aamuyosta. Anna taas on saanut tarpeekseen laheisten rekkamiesten baarien metelista. Baareista tassa maassa ei todellakan ole pula. Asiaa ei auta se, etta huoneessa ei ole ikkunoita vaan ainostaan hyttysverkko ja kalterit.
Kayn aamulla kylmassa suihkussa. Anna kertoo myohemmin, etta kuumaa vetta olisi saanut kylmasta hanasta. Eipa tullut kokeiltua. Aika pateva putkimies tehnyt hommat taalla…
Olemme paattaneet lahtea Dariin ja sielta edeleen Zansibarille, jotta ehtisimme full moon pileisiin. Odotamme bussia poliisien tarkastuspisteella tienpientareella ja katselemme ohikulkijoita. Kuten miesta, joka kuljettaa umpipuista parisankya kolmipyoraisen polkupyoran tarakalla. Tai kahta polkupyorailevaa maasaimiesta (joita muuten kovasti naurattaa pientareella istuvat muzungut, joideen paat kaantyvat tahdissa kuin tennisturnauksessa…)
Autoja ei paljon taalla liiku ja nekin etupaassa busseja ja rekkoja. Polkupyoria sen sijaan on paljon.
Nousemme poliisien pysayttamaan paikallisbussiin ja kayn istumaan kahden maasain viereen. Vanhalla miehella on helmisaarystimet, hameeksikaaritty maasaihuopa, suuri perinteinen veitsi vyolla, tuulipuvun takki ja muovisia vaaleanpunaisia lasten rannekoruja. Luulen aluksi, etta iehen vieressa istuu pikkutytto, mutta kyseessa onkin noin 60 v vaimo. Nainen vain on hyvin pieni kokoinen. Lisaksi kummallakaan ei ole juuri lainkaan ryppyja. Kuten ei ollut oppaallamme ja puoliksi maasailla Immanuelilla Arushassa, vaikka hankin oli yli neljankymmenen. Vasta kun pariskunta useita tunteja myohemmin poistuu bussista, huomaan, etta rouvalla on koko ajan ollut elava kana muovikassissa jaloissaan.
Darissa hyppaamme taksiin ja lahdemme kohti keskustaa. Matkalla Clare soittaa Zansibarilta. Han on jarjestanyt meille kaiken valmiiksi siella paassa. Kaannamme taksin nokan ympari ja ajamme lentokentalle saman tien. Kun paasemme kentalle joku jarjestaa meille liput lentokoneeseen, joka lahtee 45 minuutin paasta. Kohta istummekin 15 hengen koneessa, jota ohjaa elakeian ylittanyt intialainen mies. Matka Stone Towniin kestaa puolisen tuntia. Clare on jarkannyt meille hotellin vanhasta kaupungista. Vanhakaupunki on ihan janna paikka kapeine kujineen. Talot ovat aika korkeita, 3-4 kerroksisia. Vanhoissa rakennuksissa on kauniisti koristellut ovet. Hotelli on viihtyisa vanha rakennus. Tosin rappuset ovat melko jannittavat ja muistuttavat ehka enemman jyrkkia tikkaita. Koristellut puiset prinsessavuoteet kruunat kokonaisuuden.
-
Jatkoa aiheesta 40 % Tansanian taloudesta pyorii kehitysapurahoilla. Haluaisin tietaa minka takia ja kuinka tata aiotaan jatkaa? Ikuisesti? Tansaniassa ei ole akuutteja katastrofeja, vaestomaara on kohtuullinen ja hallituskin on demokraattinen. Koska niin monessa paikassa taalla on kaytetty suomalaistenkin veronmaksajien taskusta otettuja kehitysapurahoja, olisi kiva tietaa, mita kehitysta niilla on saatu aikaan. Ja koska voidaan siirtya avustaman jotakin muuta maat, jossa hata on akuutimpi. Taallahan ihmisilla ei ole paljon rahaa, mutta toisaalta maa on erittain hedelmallista. Minun silmaani Tansania on suorastaan paratiisin puutarha…Mita edistysta vuosikymmenien aikana maksetuilla rahoilla on taalla saatu aikaan? Vai onko kyse vain kehitystyontekijoiden kivasta pikku puuhastelusta mukavien pikku projektien parissa? Projektien, joilla ei ole oikeastaan tarkoituskaan saada mitaan suurta todellista muutosta aikaiseksi. Ainoa ongelma, josta paikalliset jaksavat valittaa, on korruptio. Ja sita ongelmaa ilmaisen rahan ja tavaran dumppaaminen tahan maahan ei todellakaan ratkaise.
Enta jos kehitysapu lopetettaisiin? Huomaisivatko tavalliset ihmiset sita edes (terveydenhuoltoa lukuun ottamatta)? Hata-avun merkityksen ymmarran tietysti, mutta kehitysapu alkaa vaikuttaa minusta keinotekoiselta touhulta. Todennakoisesti nakemani ulkomaalaiset oikeat investoinnit, kiinalaisten tietyomaa ja Etela-Afrikkalaisten sokeriruokotehdas, joka ostaa ruokoa pienviljelijoilta, kehittavat tata maata enemman ja aidommin kuin mitkaan Suomen hallituksen kehitysyhteistyovirkamiesten puuhastelut. Nahdakseni paras tapa jolla Suomi voisi tukea Tansanian kehitysta olisi sallia Tansanialaisten maataloustuotteiden tuonti suomeen ilman suurempia tulleja. Ei ole myoskaan mitaan mielta siina, etta maan ulkopuoleta tullaan tallaisella voimalla ja rahamaaralla “kehittamaan” Tansaniaa. Halun ja aloitteen kehittaa maan infrastruktuuria ja taloutta pitaisi lahtea maan sisalta, tansanialaisista itsestaan. Muuten touhusta syntyy kovin vahan aitoja tuloksia. Ainoastaan korruptio lisaantyy.
Toisaalta maasait haluavat pysya vapaina paimenina varmaankin myos tulevaisuudessa. Toivottavasti Tansanian hallitus ja muut Tansanian heimot eivat painosta maasaita muuttamaan tapojaan. Olen jo liian monta kertaa kuullut paikallisten suusta rasistisia kommentteja maasaista.
9.7. Stone town, Zansibar
Aamulla ajamme turisti kyydilla pohjoiseen Nungwiin, rannalle nimelta Kendwa. Tayteen ahdettu turistibussi ajaa 120 km/h (ensimmainen auto, jossa nopeusmittari toimii). Hyvat tiet taalla. Osa tiella kulkevista menopeleista on haran vetamia karryja. Clare tulee Tiikerinsa kanssa meita vastaan (josta olemme niin paljon kuulleet safarilla). Tiikeri on jarjestanyt meille huoneen rannan toiselta laidalta keskeneraisesta hotellikompleksista. Levea ranta on pehmeaa valkoista hiekkaa ja meri turkoosin varinen.
Taalla Zansibarilla monilla turistinaisilla roikkuu kasipuolesta paikallinen poika. Meillekin on heti tyyppeja jonossa tarjolla: “What’s your name? Do you have a boyfriend?” Olen sen verran jo kyynistynyt, etta ensimmaisena mietin, paljonko seurasta joutuisi maksamaan… Taalla kun lahes poikkeuksetta kaikesta joutuu maksamaan.
Illalla syomme rannalla merenherkkuja. Meille raahataan oma poyta kauaksi muista, keskelle hiekkarantaa. Lisaksi pojat rakentavat rannalle hiekalla taytetyista paperipussikynttilalyhdyista suuren nuolen osoittamaan meidan poytaan. Varmaan siksi, etta ufotkin loytaisivat meidan seuraan? Ruoka maksaa taalla todella paljon, 8000 tsh:sta ylospain. Ruoka on turisteille tehtya, mutta henkilokohtaisesti pidan kylla enemman ugalista.
Anna kay katsomassa pileita klo 19:30. Ei kuulemma olleet hyvat pileet. No ei varmaan tuohon kellon aikaan. Menemme nukkumaan, mutta laita heratyksen itselleni klo 23. Kopotan yksin rantaa pitkin Kendwa Rocksin pileisiin. Taysikuu paistaa ylhaalta kuin suuri lamppu. Bileet ovatkin jo taydessa vauhdissa. Yli puolet on mustia, loput valkoisia ja intialaisia. Joukossa on turbaanipaisia sikheja ja ainakin 15 maasaita lantiolle ulottuvineen letteineen (ainoastaan naimattomilla maasailla on pitkat hiukset).
Loydan claren mutta han onkin lahdossa jo huomenna takaisin Etiopiaan. Eli he viettavat Tiikerin kanssa viimeista iltaa yhdessa. En jaa pidemmaksi aikaa hairitsemaan. Haluaisin Tanssia, mutta yksinainen blondi herattaa siina maarin paljon huomiota, etta jonkin aikaa taisteltuani joudun pakenemaan takaisin hotellille nukkumaan.
Taman reissun jalkeen osaan muuten arvostaa sellaista yksinkertaista asiaa kuin deodoranttia. Busseissa ja ravintoloissa haju on valilla sietamaton, tanssilattiasta puhumattakaan.
20.7. Jambiani, Zansibar
Odottelen aamulla riippumatossa lahtoa toiselle rannalle, Jambianille, koska haluamme pois tasta hulinasta johonkin rauhallisempaan ja halvempaan paikkaan. Huomaan kauempana istuvaa maasain. Lopulta saan kerattya tarpeeksi rohkeutta ja uskataudun pyytamaan valokuvaa. Saankin suostuteltua miehen poseeraamaan hienosti merta vasten. Jaan juttelemaan kunnes Anna huutaa autolle.
Clare on lahdossa samaan aikaan eika nayta jarin onnelliselta. Ei tosi nayta Tiikerikaan.
Odotamme kyytia Stone Townissa. Katselemme kauppoja ja paadyn vanhan intialaisen herran pitamaan valokuvaliikkeeseen, joka on taynna mustavalkoisia valokuvia, osa jo herran isan ottamia. Kuvissa on koko joukko saarella kayneita prosidentteja, mm Tarja Halonen. Innostun esittelemaan kameraani. Herra tuo myos naytille omansa, jonka on aikanaan perinyt isaltaan, joka on perustanut liikkeen jo emiirikunnan aikana. Kamera on viime vuosisadan alusta, ellei vanhempi, mutta toimii edelleen loistavasti. Ja silla han edelleenkin kuvaa.
Silla valin Anna on taas tormannyt Clareen ja syomme lounasta yhdessa. Pian heitamme hyvastit ja suuntaamme kohti Jambianin Red Monkey hotellia. Maisemat ovat suurimmaksiosaksi karuja, korallikiven peittamassa maassa ei kasva kuin vahan pusikkoa. Hotelli on pitkan rannan viimeinen, pieni paikka. Rannalla on hotelleja harvakseltaan. Hotelli riviston takana on suuri, puolityhjillaan oleva kyla. Muuallakin Tansaniassa noin kolmas osa taloista on puolivalmiita, taalla ehka viela enemman. Toisaalta osa on selvasti hylatty. Kyla on vahan kuin kookospalmuilla koristeltu Tsernobylin kaupunki. Rannan hiekka on kuitenkin taallakin valkoista ja turkoosi meri jatkuu kaukana haamottavaan riuttaan saakka. Riutta pysayttaa suuret aallot, joten aallokkokin rannalla on pienta.
Seuraavat pari paivaa otamme loysasti taalla. Syomme hotellissa merenelava barbequeta. Olemme jonon hannilla ja Anna ei saa lainkaan kalaa tai hummeria. “Bad luck! Maybe tomorrow?” On tarjoilijapojan kommentti, kun Anna yrittaa valittaa asiasta. Vastaavaan valinpitamattomaan ja jopa ylimieliseen palveluun olen tormannyt tassa maassa jo vahan liian monta kertaa.
Illalla lahdemme paikka pyorittavan paikallisen kaverin kanssa paikallisille festivaaleille. Mukaan tulee pari muuta paikallista, yksi erittain puhelias belgialainen/kolumbialainen poika ja israelilainen pariskunta. Pimealla festivaalialueella on mahdottomasti paikallista vakea. Naisia istuskelee maassa pikkulapset sylissa. Pelaamme yksinkertaisia hassuja uhkapeleja, joissa voi voittaa pesuvadin, posliinilautasen tai hulppeat 200 tsh. Joku pentu yrittaa varastaa Annan kukkaron, mutta Anna nappaa sen takaisin.
Menemme yhteen pressuilla aidatuista diskoalueista, jossa soi tansanialainen poppi suurista kaiuttimista. Hei, taallahan on jopa laserit! Saamme tanssia paikallisten joukossa avian rauhassa, kukaan ei kiinnita meihin huomiota. Mita nyt joku paikallinen nainen koittaa vahan iskea kolumbialaispoikaa. Aika eri meininki kuin full moon partyssa. Tanssimme, kunnes israelilaiset alkavat kitista. Kolumbialaispoika ei millaan malttaisi lahtea.
21.7. Jambiani
Kavelen aamupaivalla kikoi-kankaaseen kaariytyneena pitkin laskuveden paljastamaa hiekkasarkkaa kohti merta. Jatkan nilkan syvyisessa vedessa, kunnes seison keskella turkoosia ulappaa. Jaan paikoilleni katselemaan pilvia ja kuuntelemaan Tiestoa korvanapeista. Hiekka on pehmeaa kuin puuteri. Kaukana paljastuneella merenpohjalla paikalliset naiset keraavat merilevaa.
Iltapaivalla sataa. Syomme illallista laheisessa, kallionkielekkeella olevassa ravintolassa, josta on kauniit nakoalat.
18.7. Mikumi – Dar - Zansibar
Nukun huonosti, koska naapurin kukko innostuu kiekumaan tunnin putkeen aamuyosta. Anna taas on saanut tarpeekseen laheisten rekkamiesten baarien metelista. Baareista tassa maassa ei todellakan ole pula. Asiaa ei auta se, etta huoneessa ei ole ikkunoita vaan ainostaan hyttysverkko ja kalterit.
Kayn aamulla kylmassa suihkussa. Anna kertoo myohemmin, etta kuumaa vetta olisi saanut kylmasta hanasta. Eipa tullut kokeiltua. Aika pateva putkimies tehnyt hommat taalla…
Olemme paattaneet lahtea Dariin ja sielta edeleen Zansibarille, jotta ehtisimme full moon pileisiin. Odotamme bussia poliisien tarkastuspisteella tienpientareella ja katselemme ohikulkijoita. Kuten miesta, joka kuljettaa umpipuista parisankya kolmipyoraisen polkupyoran tarakalla. Tai kahta polkupyorailevaa maasaimiesta (joita muuten kovasti naurattaa pientareella istuvat muzungut, joideen paat kaantyvat tahdissa kuin tennisturnauksessa…)
Autoja ei paljon taalla liiku ja nekin etupaassa busseja ja rekkoja. Polkupyoria sen sijaan on paljon.
Nousemme poliisien pysayttamaan paikallisbussiin ja kayn istumaan kahden maasain viereen. Vanhalla miehella on helmisaarystimet, hameeksikaaritty maasaihuopa, suuri perinteinen veitsi vyolla, tuulipuvun takki ja muovisia vaaleanpunaisia lasten rannekoruja. Luulen aluksi, etta iehen vieressa istuu pikkutytto, mutta kyseessa onkin noin 60 v vaimo. Nainen vain on hyvin pieni kokoinen. Lisaksi kummallakaan ei ole juuri lainkaan ryppyja. Kuten ei ollut oppaallamme ja puoliksi maasailla Immanuelilla Arushassa, vaikka hankin oli yli neljankymmenen. Vasta kun pariskunta useita tunteja myohemmin poistuu bussista, huomaan, etta rouvalla on koko ajan ollut elava kana muovikassissa jaloissaan.
Darissa hyppaamme taksiin ja lahdemme kohti keskustaa. Matkalla Clare soittaa Zansibarilta. Han on jarjestanyt meille kaiken valmiiksi siella paassa. Kaannamme taksin nokan ympari ja ajamme lentokentalle saman tien. Kun paasemme kentalle joku jarjestaa meille liput lentokoneeseen, joka lahtee 45 minuutin paasta. Kohta istummekin 15 hengen koneessa, jota ohjaa elakeian ylittanyt intialainen mies. Matka Stone Towniin kestaa puolisen tuntia. Clare on jarkannyt meille hotellin vanhasta kaupungista. Vanhakaupunki on ihan janna paikka kapeine kujineen. Talot ovat aika korkeita, 3-4 kerroksisia. Vanhoissa rakennuksissa on kauniisti koristellut ovet. Hotelli on viihtyisa vanha rakennus. Tosin rappuset ovat melko jannittavat ja muistuttavat ehka enemman jyrkkia tikkaita. Koristellut puiset prinsessavuoteet kruunat kokonaisuuden.
-
Jatkoa aiheesta 40 % Tansanian taloudesta pyorii kehitysapurahoilla. Haluaisin tietaa minka takia ja kuinka tata aiotaan jatkaa? Ikuisesti? Tansaniassa ei ole akuutteja katastrofeja, vaestomaara on kohtuullinen ja hallituskin on demokraattinen. Koska niin monessa paikassa taalla on kaytetty suomalaistenkin veronmaksajien taskusta otettuja kehitysapurahoja, olisi kiva tietaa, mita kehitysta niilla on saatu aikaan. Ja koska voidaan siirtya avustaman jotakin muuta maat, jossa hata on akuutimpi. Taallahan ihmisilla ei ole paljon rahaa, mutta toisaalta maa on erittain hedelmallista. Minun silmaani Tansania on suorastaan paratiisin puutarha…Mita edistysta vuosikymmenien aikana maksetuilla rahoilla on taalla saatu aikaan? Vai onko kyse vain kehitystyontekijoiden kivasta pikku puuhastelusta mukavien pikku projektien parissa? Projektien, joilla ei ole oikeastaan tarkoituskaan saada mitaan suurta todellista muutosta aikaiseksi. Ainoa ongelma, josta paikalliset jaksavat valittaa, on korruptio. Ja sita ongelmaa ilmaisen rahan ja tavaran dumppaaminen tahan maahan ei todellakaan ratkaise.
Enta jos kehitysapu lopetettaisiin? Huomaisivatko tavalliset ihmiset sita edes (terveydenhuoltoa lukuun ottamatta)? Hata-avun merkityksen ymmarran tietysti, mutta kehitysapu alkaa vaikuttaa minusta keinotekoiselta touhulta. Todennakoisesti nakemani ulkomaalaiset oikeat investoinnit, kiinalaisten tietyomaa ja Etela-Afrikkalaisten sokeriruokotehdas, joka ostaa ruokoa pienviljelijoilta, kehittavat tata maata enemman ja aidommin kuin mitkaan Suomen hallituksen kehitysyhteistyovirkamiesten puuhastelut. Nahdakseni paras tapa jolla Suomi voisi tukea Tansanian kehitysta olisi sallia Tansanialaisten maataloustuotteiden tuonti suomeen ilman suurempia tulleja. Ei ole myoskaan mitaan mielta siina, etta maan ulkopuoleta tullaan tallaisella voimalla ja rahamaaralla “kehittamaan” Tansaniaa. Halun ja aloitteen kehittaa maan infrastruktuuria ja taloutta pitaisi lahtea maan sisalta, tansanialaisista itsestaan. Muuten touhusta syntyy kovin vahan aitoja tuloksia. Ainoastaan korruptio lisaantyy.
Toisaalta maasait haluavat pysya vapaina paimenina varmaankin myos tulevaisuudessa. Toivottavasti Tansanian hallitus ja muut Tansanian heimot eivat painosta maasaita muuttamaan tapojaan. Olen jo liian monta kertaa kuullut paikallisten suusta rasistisia kommentteja maasaista.
9.7. Stone town, Zansibar
Aamulla ajamme turisti kyydilla pohjoiseen Nungwiin, rannalle nimelta Kendwa. Tayteen ahdettu turistibussi ajaa 120 km/h (ensimmainen auto, jossa nopeusmittari toimii). Hyvat tiet taalla. Osa tiella kulkevista menopeleista on haran vetamia karryja. Clare tulee Tiikerinsa kanssa meita vastaan (josta olemme niin paljon kuulleet safarilla). Tiikeri on jarjestanyt meille huoneen rannan toiselta laidalta keskeneraisesta hotellikompleksista. Levea ranta on pehmeaa valkoista hiekkaa ja meri turkoosin varinen.
Taalla Zansibarilla monilla turistinaisilla roikkuu kasipuolesta paikallinen poika. Meillekin on heti tyyppeja jonossa tarjolla: “What’s your name? Do you have a boyfriend?” Olen sen verran jo kyynistynyt, etta ensimmaisena mietin, paljonko seurasta joutuisi maksamaan… Taalla kun lahes poikkeuksetta kaikesta joutuu maksamaan.
Illalla syomme rannalla merenherkkuja. Meille raahataan oma poyta kauaksi muista, keskelle hiekkarantaa. Lisaksi pojat rakentavat rannalle hiekalla taytetyista paperipussikynttilalyhdyista suuren nuolen osoittamaan meidan poytaan. Varmaan siksi, etta ufotkin loytaisivat meidan seuraan? Ruoka maksaa taalla todella paljon, 8000 tsh:sta ylospain. Ruoka on turisteille tehtya, mutta henkilokohtaisesti pidan kylla enemman ugalista.
Anna kay katsomassa pileita klo 19:30. Ei kuulemma olleet hyvat pileet. No ei varmaan tuohon kellon aikaan. Menemme nukkumaan, mutta laita heratyksen itselleni klo 23. Kopotan yksin rantaa pitkin Kendwa Rocksin pileisiin. Taysikuu paistaa ylhaalta kuin suuri lamppu. Bileet ovatkin jo taydessa vauhdissa. Yli puolet on mustia, loput valkoisia ja intialaisia. Joukossa on turbaanipaisia sikheja ja ainakin 15 maasaita lantiolle ulottuvineen letteineen (ainoastaan naimattomilla maasailla on pitkat hiukset).
Loydan claren mutta han onkin lahdossa jo huomenna takaisin Etiopiaan. Eli he viettavat Tiikerin kanssa viimeista iltaa yhdessa. En jaa pidemmaksi aikaa hairitsemaan. Haluaisin Tanssia, mutta yksinainen blondi herattaa siina maarin paljon huomiota, etta jonkin aikaa taisteltuani joudun pakenemaan takaisin hotellille nukkumaan.
Taman reissun jalkeen osaan muuten arvostaa sellaista yksinkertaista asiaa kuin deodoranttia. Busseissa ja ravintoloissa haju on valilla sietamaton, tanssilattiasta puhumattakaan.
20.7. Jambiani, Zansibar
Odottelen aamulla riippumatossa lahtoa toiselle rannalle, Jambianille, koska haluamme pois tasta hulinasta johonkin rauhallisempaan ja halvempaan paikkaan. Huomaan kauempana istuvaa maasain. Lopulta saan kerattya tarpeeksi rohkeutta ja uskataudun pyytamaan valokuvaa. Saankin suostuteltua miehen poseeraamaan hienosti merta vasten. Jaan juttelemaan kunnes Anna huutaa autolle.
Clare on lahdossa samaan aikaan eika nayta jarin onnelliselta. Ei tosi nayta Tiikerikaan.
Odotamme kyytia Stone Townissa. Katselemme kauppoja ja paadyn vanhan intialaisen herran pitamaan valokuvaliikkeeseen, joka on taynna mustavalkoisia valokuvia, osa jo herran isan ottamia. Kuvissa on koko joukko saarella kayneita prosidentteja, mm Tarja Halonen. Innostun esittelemaan kameraani. Herra tuo myos naytille omansa, jonka on aikanaan perinyt isaltaan, joka on perustanut liikkeen jo emiirikunnan aikana. Kamera on viime vuosisadan alusta, ellei vanhempi, mutta toimii edelleen loistavasti. Ja silla han edelleenkin kuvaa.
Silla valin Anna on taas tormannyt Clareen ja syomme lounasta yhdessa. Pian heitamme hyvastit ja suuntaamme kohti Jambianin Red Monkey hotellia. Maisemat ovat suurimmaksiosaksi karuja, korallikiven peittamassa maassa ei kasva kuin vahan pusikkoa. Hotelli on pitkan rannan viimeinen, pieni paikka. Rannalla on hotelleja harvakseltaan. Hotelli riviston takana on suuri, puolityhjillaan oleva kyla. Muuallakin Tansaniassa noin kolmas osa taloista on puolivalmiita, taalla ehka viela enemman. Toisaalta osa on selvasti hylatty. Kyla on vahan kuin kookospalmuilla koristeltu Tsernobylin kaupunki. Rannan hiekka on kuitenkin taallakin valkoista ja turkoosi meri jatkuu kaukana haamottavaan riuttaan saakka. Riutta pysayttaa suuret aallot, joten aallokkokin rannalla on pienta.
Seuraavat pari paivaa otamme loysasti taalla. Syomme hotellissa merenelava barbequeta. Olemme jonon hannilla ja Anna ei saa lainkaan kalaa tai hummeria. “Bad luck! Maybe tomorrow?” On tarjoilijapojan kommentti, kun Anna yrittaa valittaa asiasta. Vastaavaan valinpitamattomaan ja jopa ylimieliseen palveluun olen tormannyt tassa maassa jo vahan liian monta kertaa.
Illalla lahdemme paikka pyorittavan paikallisen kaverin kanssa paikallisille festivaaleille. Mukaan tulee pari muuta paikallista, yksi erittain puhelias belgialainen/kolumbialainen poika ja israelilainen pariskunta. Pimealla festivaalialueella on mahdottomasti paikallista vakea. Naisia istuskelee maassa pikkulapset sylissa. Pelaamme yksinkertaisia hassuja uhkapeleja, joissa voi voittaa pesuvadin, posliinilautasen tai hulppeat 200 tsh. Joku pentu yrittaa varastaa Annan kukkaron, mutta Anna nappaa sen takaisin.
Menemme yhteen pressuilla aidatuista diskoalueista, jossa soi tansanialainen poppi suurista kaiuttimista. Hei, taallahan on jopa laserit! Saamme tanssia paikallisten joukossa avian rauhassa, kukaan ei kiinnita meihin huomiota. Mita nyt joku paikallinen nainen koittaa vahan iskea kolumbialaispoikaa. Aika eri meininki kuin full moon partyssa. Tanssimme, kunnes israelilaiset alkavat kitista. Kolumbialaispoika ei millaan malttaisi lahtea.
21.7. Jambiani
Kavelen aamupaivalla kikoi-kankaaseen kaariytyneena pitkin laskuveden paljastamaa hiekkasarkkaa kohti merta. Jatkan nilkan syvyisessa vedessa, kunnes seison keskella turkoosia ulappaa. Jaan paikoilleni katselemaan pilvia ja kuuntelemaan Tiestoa korvanapeista. Hiekka on pehmeaa kuin puuteri. Kaukana paljastuneella merenpohjalla paikalliset naiset keraavat merilevaa.
Iltapaivalla sataa. Syomme illallista laheisessa, kallionkielekkeella olevassa ravintolassa, josta on kauniit nakoalat.
Mikumi
14.7. Mikumi
Menemme bussiasemalle ja hyppaamme taksikuskin meille osoittamaan paikallisbussiin. Sitten istumme ja odotamme kaksi tuntia, etta bussi tulee tapotayteen.Valilla matkustajat hermostuvat odottamiseen ja bussissa kaydaan kiivasta ja aanekasta mielipiteenvaihtoa matkustajien ja tyontekijoiden valilla. No, onneksi meilla ei ole kiire.
Ajamme bussilla lapi luonnon Mikumin luonnonsuojelualueen. Paikalliset bongaavat innoissaan kaula pitkana seeproja ja impaloita. Perilla Mikumin kylassa hyppaamme bussista suoraa touttien syliin. Hintapyynnot ovat siinamaarin hilpeita, etta paatamme kavella. Pari kilsaa eteenpain tienvartta rinkat selassa tassuteltuamme loydamme kivan pienen hotellin. Siistit huoneet, uusi vessa ja pieni sieva puutarhakin ymparilla (Halfway Hotel). Paikan omistaja Elibariki on valtion virkamies, joka on nyt kotosalla koska hanella on loma. Paikalla ovat myos miehen tyylikas vaimo, pieni poika ja lastenhoitaja (vaimo nahdaksemme keskittyy kampauksensa hoitamiseen). 7-vuotias tytar on jossain sisaoppilaitoksessa 500 km paassa.
Hotelli on kiva, ja syomme silla illallista, vaikka se onkin taysin ylihintaista (7000 tsh). Hotellin ravintolassa istuskellessa onnistumme jarjestamaan itsellemme seuraavaksi paivaksi seka safariauton etta matkaseuraa.
Taalla on paljon suomalaisten tukemia juttuja. Darissa naimme ohi ajaessamma suomen hallituksen tukeman AIDS-neuvontakeskuksen ja paikan omistaja kertoo myos Mikumin VETA-koulutuskeskuksen olevan suomalaisten tukema. Olin luullut ohi kavellessamme sita hotelliksi, koska paikka oli niin komea. Lisaksi paikan omistaja kertoo kayttaneensa suomalaisia vaatteita lapsena. Myos safarioppaamme Arushassa oli kertonut samaa. Ilmeisesti suomalaiset ovat jossain vaiheessa vaatettaneet puolet Tansanian mukuloista?
15.7. Mikumi National Park
Klo 5 ylos ja aamiaista. Paikan talouden hoitaja yrittaa veloittaa aamiaisesta sikahinnan matkakumppaneiltamme Nadjalta ja Geromelta. Kuskikin on puolituntia myohassa, autossa ei olekkaan avointa kattoa kuten sovimme. This is Africa...
Matkalla puistoon ajamme melkein kirahvikolarin. Auton jarrut ovat p-na ja auto pysahtyy tuskallisen hitaasti, samalla kun kirahvi pinkoo pakoon minka pitkilla koivillaan paasee, vain muutaman sentin paassa puskurista. Kaikki tapahtuu kuin hidastetussa elokuvassa. Auto jarrutta hyvin hitaasti ja elain liikkuu hyvin hitain isoin loikin suuren kokonsa vuoksi...
Luonnonsuojelualueen portilla emme ota mukaan opasta, koska kuski vakuuttaa olevansa opas. Pian selviaa, ettei puolisokea ukkeli kykene nakemaan tienvieressa seisovaa norsulaumaa. No, naemme silti koko joukon elaimia ja alamme Annan kanssa kehittya jonkin sortin ”oppaiksi” kun bongaamme elukoita. Ainoa norsu, jonka oppaamme kykenee erottamaan, on norsuvaara-liikennemerkin elefantti. Mikumin puistossa on itseasiassa tahan aikaan vuodesta enemman elaimia kuin Serengetin etelaosissa ja naemme runsaasti antilooppeja, seeproja, kirahveja ja muutaman leijonankin. Heinikko on taalla vain pidempaa kuin Serengetissa. Joten elaimia ei ole yhta helppo loytaa.
Iltapaivalla pysahdymme hippo-lammelle. Pari virtahepoa parskii ja sukeltelee tyytyvaisena lammessa vesikasvien joukossa. Joukko paikallisia on rintaa myoden vedessa ja heittelee vesikasvia (lienee african moss?) rannalle. Melko lahella meita lammen reunalla paistattelee paivaa n 3-4 metrinen krokotiili. Pian penkalle nousee vedesta toinenkin.
Istumme rannalla ja nautimme luonnonrauhasta. Akkia paikalle rynnistaa bussillinen aasialaisia turisteja kovalla metelilla. Intialainen opas kuvittelee ilmeisesti olevansa krokotiili-Dundee ja raahaa turistinsa vain komen metrin paahan krokotiileista. Nama kaverit haluavat tosissaan voittaa Darwin Awardsin. Meidan oppaamme on hermoromahduksen partaalla. Yksi intialaistytto hakee maasta ison kiven meinaa heittaa silla virtahepoja. Nyt minakin hermostun ja kiellan kiukkuisesti heittamasta kivia (yksi neropatti oli jo heittanyt krokotiilia kivella heti bussista ulos hypattyaan). Tytto yrittaa viela vaittaa vastaan: ”I just want to attract them!” Hemmetin polvastit, olen ihan valmis heittelemaan tyyppeja kivilla takaisin… Oppaamme vahaisessa sanavarastossa on yksi intialaisopasta kuvaava adjektiivi “He is hopeless!” Onneksi aasialaisporukan keskittymiskyky on lyhyt ja he haviavat yhta nopeasti kuin ilmestyivatkin.
Paluumatkalla satumme viela paikalle juuri kun leijjonat parittelevat. Se kesti noin 3 sekuntia => ei valokuvia siita sitten.
Palattuamme maksamme kiltisti koko sovitun summan, vaikka auton kattoa ei saanutkaan auki. Lisaksi olivat hotellissa vaatineet Nadjalta ja Geromelta 20 000 tsh evaslaatikoista! Hiukan alkaa kyllastyttaa tama vedattaminen. Annan mielesta on oma vika, jos ei ymmarra etukateen kysya hintaa. Totta sekin, etenkin kun Nadja on oleskellut maassa jo pidemman aikaa. Luulisi jo oppineen maan tavoille.
Sovimme, etta lahdemme neljastaan Udzungwa-vuorille huomenna.
16.7. Mikumissa edelleen...
Tulemme yolla molemmat kipeiksi. Minulla on ripuli, Annalla lisaksi kuumetta. Koska en ole kovin kipea, tapan aikaa ensin lueskelemalla ja sitten lahden kavelylle tienristeykseen, joka ikaankuin on taman kapykylan keskusta. Ostan vessapaperia ja naen ensimmaisen maasaimiehen, jolla on perinteinen tukkasysteemi hiuskoruineen ja jaloissa helmista tehdyt saarystimet.
Annan kuume menee ylos ja alas ja paatamme lahtea laakariin. Onneksi Elibariki ystavallisesti kyyditsee meidat laheiseen lahetyssairaalaan autollaa. Autoa kun ei taalla todellakaan ole ihan kaikilla. Sairaanhoitaja puhuu yllattaen hyvaa englantia. Kuumeesta sekaista Annaa kuljetaan testihuoneesta toiseen ja mina istun pihalla muiden potilaiden ihmeteltavana (ja ihmettelen muita potilaita). Annalle tehdaan malariatesti. Onneksi tulos on negatiivinen. Ilmeisesti vatsapopo, johon Anna saa antibiootti-kuurin. Sinansa kiinnostava kokemus tutustua paikalliseen terveyskeskukseen. Hinta ei paata huimannut, huomattavasti halvempi kuin eilinen illallinen. Omat piikit tietysti unohtuivat hotelliin sen kerran kun niille olisi ollut kayttoa.
Koko paivana ei ole sahkoa ja vesikin on loppunut tankista. Illalla Elibariki hakee jostain generaattorin, mutta virta patkii. Bensan hinta on kuulemma niin korkealla, etta jotkut myyjat huijaavat sekoittamalla bensaan kerosiinia. Siksi generaattori yskii ja valot vilkkuvat.
Koska en halua taas syoda hotellin ylihintaista ruokaa kavelen viereiselle rekkaparkkialueelle, jossa on pitka rivi nuhjuisia katukeittioita tienvarressa. Saan tomaattisipulisalaattia ja ugalia. Ennen ja jalkeen ruokailun pestaan kadet lampimalla vedella. Ruoka syodaan sormin. Enpa tajunnut ottaa vaalenpunaista lusikkahaarukkaani mukaan. Istun siis poytaan muiden joukkoon ja pistelen ruuan suuhuni sormin kuten muutksin. Pimeassa en erota poytakumppaneideni mustia kasvoja. Muutenkin taalla on auringonlaskun jalkeen outo fiilis liikkua, koska en nae ketaan kun taas kaikki nakevat minun valkoiset kasvoni. No, paikan palvelu on ystavallista ja ruoka todella hyvaa. Hintakin vain 1 500 tsh. Alan vahitellen oppia pitamaan tasta kylasta, vaikka paikka on pelkka rekkapysakki tien varressa.
Illalla Naemme viela Nadjan ja Geromen, jotka olivat tehneet paivareissun Udzungwaan. He olivat takaisintulomatkalla liftanneet rekan kyytiin (josta pitaa tietysti maksaa). Helppoa ja halpaa, joo. Taidan kuitenkin jattaa valiin, jos mahdollista.
17.7. Udzungwa vuoret
Heraan seitsemalta. Elibariki kuljeskelee ympariinsa kadessaan pumppuhaulikko(?). Han laittaa sen jonnekin pois nakyvilta ja antaa kyydin risteykseen, jossa odottelen hetken dalladalla-minibussia. Hyppaan kyytiin ja olen ensimmainen matkustaja. Joudun siis odottamaan kaksi tuntia, ennenkuin dalladalla on ahdettu tayteen. Varmaankin noin 20 ihmista ja yksi kana. Istun onneksi edessa, kuskin vieressa. Ja onhan minulla mp3-soitin, jolla voin tappaa aikaa. Tosin kuulokkeet jotenkin paatyvat kuskin korviin heti alkumatkasta. Kaveri hyrailee innoissaan muzungu-musiikin tahdissa. No, maisemathan tassa minua enemman kiinnostavat ja niissa riittaakin ihailtavaa.Udzungwa-vuoret vasemmalla ja oikealla kylia, puutarhoja banaanipuineen ja lopuksi suuria sokeriruokotasankoja.Kilanbaron kylan kohdalla pysahdymme ja bussin sisaanheittaja neuvottelee jostakin toisen paikallisen kanssa. Sitten kaikkia kasketaan siirtymaan toiseen, isoon paikallisbussiin. Tahan saakka tie oli ollut hyva, mutta nyt tie muuttuu kuoppaiseksi hiekkatieksi ja matka taittuu kovin hitaasti. Lopulta minut tipautetaan pois kyydista keskella ei mitaan. Miten ihmeessa paasen viela pois taalta? Lahden kavelemaan tieta, jonne luonnonpuisto-viitta osoittaa ja saavun puistonportille. Matka Mikumista tanne on 60 km. Lahdin hotellilta klo 8 ja olen portilla klo 13...
Kaikki oppaat ovat jo menneet turistien kanssa vuorille, mutta saan jonkin jama-kaverin seurakseni Sanje-putouksille. Vaikka polku on hyva on kiipeaminen raskasta tassa kuumuudessa. Lintuja ei juuri nay, perhosia sitakin enemman. Putoukset jakaantuvat kolmeen osaan, joista alin on 170 metria korkea. Ylhaalta putouksen palta on upea nakoala tasangoille.
Pieni kaarme lahtee polulla pakoon aivan jalkani vieresta. Ylhaalla leiripaikalla on kyltti, joka kieltaa yolla liikkumisen. Tama kuulemma siksi, etta yolla metsa kuhisee kaarmeita. Paluumatkalla naen kaksi vuorten kymmenesta apinalajista.
Tienvarresa ihmettelen, miten paasen takaisin Mikumiin. Opasta saa tietaa, etta tietapitkin on tulossa autollinen puistonvartijoita matkalla Kilanbaroon. Ja sieltahan se saapuukin, kolme opasta kiiltavalla, aluvantein varustetulla BMW:lla surkean kuoppaista tieta pitkin.Hyppaan onnelisena kyytiin ja alan hopottaa niita naita. Kaverukset ovat kuulemma ajelulla (!), koska puistossa aika kay pitkaksi. Vartijat kyselevat kiinnostuneina opiskelumahdollisuuksista Suomessa ja kohta huomaankin olevani hotellin portila. Eika maksa mitaan. Kiitoksia vaan pojat!
Syomme Annan kanssa taas ugalia rekkakuskipaikassa. Todella hyvaa. Paikan omistava rouva yrittaa opettaa meita syomaan sormin, mutta takerrun itsepaisesti lusikkahaarukkaani... Alan suorastaan viihtya taalla!
-
Jahas, taas loppuu aika kesken....
Menemme bussiasemalle ja hyppaamme taksikuskin meille osoittamaan paikallisbussiin. Sitten istumme ja odotamme kaksi tuntia, etta bussi tulee tapotayteen.Valilla matkustajat hermostuvat odottamiseen ja bussissa kaydaan kiivasta ja aanekasta mielipiteenvaihtoa matkustajien ja tyontekijoiden valilla. No, onneksi meilla ei ole kiire.
Ajamme bussilla lapi luonnon Mikumin luonnonsuojelualueen. Paikalliset bongaavat innoissaan kaula pitkana seeproja ja impaloita. Perilla Mikumin kylassa hyppaamme bussista suoraa touttien syliin. Hintapyynnot ovat siinamaarin hilpeita, etta paatamme kavella. Pari kilsaa eteenpain tienvartta rinkat selassa tassuteltuamme loydamme kivan pienen hotellin. Siistit huoneet, uusi vessa ja pieni sieva puutarhakin ymparilla (Halfway Hotel). Paikan omistaja Elibariki on valtion virkamies, joka on nyt kotosalla koska hanella on loma. Paikalla ovat myos miehen tyylikas vaimo, pieni poika ja lastenhoitaja (vaimo nahdaksemme keskittyy kampauksensa hoitamiseen). 7-vuotias tytar on jossain sisaoppilaitoksessa 500 km paassa.
Hotelli on kiva, ja syomme silla illallista, vaikka se onkin taysin ylihintaista (7000 tsh). Hotellin ravintolassa istuskellessa onnistumme jarjestamaan itsellemme seuraavaksi paivaksi seka safariauton etta matkaseuraa.
Taalla on paljon suomalaisten tukemia juttuja. Darissa naimme ohi ajaessamma suomen hallituksen tukeman AIDS-neuvontakeskuksen ja paikan omistaja kertoo myos Mikumin VETA-koulutuskeskuksen olevan suomalaisten tukema. Olin luullut ohi kavellessamme sita hotelliksi, koska paikka oli niin komea. Lisaksi paikan omistaja kertoo kayttaneensa suomalaisia vaatteita lapsena. Myos safarioppaamme Arushassa oli kertonut samaa. Ilmeisesti suomalaiset ovat jossain vaiheessa vaatettaneet puolet Tansanian mukuloista?
15.7. Mikumi National Park
Klo 5 ylos ja aamiaista. Paikan talouden hoitaja yrittaa veloittaa aamiaisesta sikahinnan matkakumppaneiltamme Nadjalta ja Geromelta. Kuskikin on puolituntia myohassa, autossa ei olekkaan avointa kattoa kuten sovimme. This is Africa...
Matkalla puistoon ajamme melkein kirahvikolarin. Auton jarrut ovat p-na ja auto pysahtyy tuskallisen hitaasti, samalla kun kirahvi pinkoo pakoon minka pitkilla koivillaan paasee, vain muutaman sentin paassa puskurista. Kaikki tapahtuu kuin hidastetussa elokuvassa. Auto jarrutta hyvin hitaasti ja elain liikkuu hyvin hitain isoin loikin suuren kokonsa vuoksi...
Luonnonsuojelualueen portilla emme ota mukaan opasta, koska kuski vakuuttaa olevansa opas. Pian selviaa, ettei puolisokea ukkeli kykene nakemaan tienvieressa seisovaa norsulaumaa. No, naemme silti koko joukon elaimia ja alamme Annan kanssa kehittya jonkin sortin ”oppaiksi” kun bongaamme elukoita. Ainoa norsu, jonka oppaamme kykenee erottamaan, on norsuvaara-liikennemerkin elefantti. Mikumin puistossa on itseasiassa tahan aikaan vuodesta enemman elaimia kuin Serengetin etelaosissa ja naemme runsaasti antilooppeja, seeproja, kirahveja ja muutaman leijonankin. Heinikko on taalla vain pidempaa kuin Serengetissa. Joten elaimia ei ole yhta helppo loytaa.
Iltapaivalla pysahdymme hippo-lammelle. Pari virtahepoa parskii ja sukeltelee tyytyvaisena lammessa vesikasvien joukossa. Joukko paikallisia on rintaa myoden vedessa ja heittelee vesikasvia (lienee african moss?) rannalle. Melko lahella meita lammen reunalla paistattelee paivaa n 3-4 metrinen krokotiili. Pian penkalle nousee vedesta toinenkin.
Istumme rannalla ja nautimme luonnonrauhasta. Akkia paikalle rynnistaa bussillinen aasialaisia turisteja kovalla metelilla. Intialainen opas kuvittelee ilmeisesti olevansa krokotiili-Dundee ja raahaa turistinsa vain komen metrin paahan krokotiileista. Nama kaverit haluavat tosissaan voittaa Darwin Awardsin. Meidan oppaamme on hermoromahduksen partaalla. Yksi intialaistytto hakee maasta ison kiven meinaa heittaa silla virtahepoja. Nyt minakin hermostun ja kiellan kiukkuisesti heittamasta kivia (yksi neropatti oli jo heittanyt krokotiilia kivella heti bussista ulos hypattyaan). Tytto yrittaa viela vaittaa vastaan: ”I just want to attract them!” Hemmetin polvastit, olen ihan valmis heittelemaan tyyppeja kivilla takaisin… Oppaamme vahaisessa sanavarastossa on yksi intialaisopasta kuvaava adjektiivi “He is hopeless!” Onneksi aasialaisporukan keskittymiskyky on lyhyt ja he haviavat yhta nopeasti kuin ilmestyivatkin.
Paluumatkalla satumme viela paikalle juuri kun leijjonat parittelevat. Se kesti noin 3 sekuntia => ei valokuvia siita sitten.
Palattuamme maksamme kiltisti koko sovitun summan, vaikka auton kattoa ei saanutkaan auki. Lisaksi olivat hotellissa vaatineet Nadjalta ja Geromelta 20 000 tsh evaslaatikoista! Hiukan alkaa kyllastyttaa tama vedattaminen. Annan mielesta on oma vika, jos ei ymmarra etukateen kysya hintaa. Totta sekin, etenkin kun Nadja on oleskellut maassa jo pidemman aikaa. Luulisi jo oppineen maan tavoille.
Sovimme, etta lahdemme neljastaan Udzungwa-vuorille huomenna.
16.7. Mikumissa edelleen...
Tulemme yolla molemmat kipeiksi. Minulla on ripuli, Annalla lisaksi kuumetta. Koska en ole kovin kipea, tapan aikaa ensin lueskelemalla ja sitten lahden kavelylle tienristeykseen, joka ikaankuin on taman kapykylan keskusta. Ostan vessapaperia ja naen ensimmaisen maasaimiehen, jolla on perinteinen tukkasysteemi hiuskoruineen ja jaloissa helmista tehdyt saarystimet.
Annan kuume menee ylos ja alas ja paatamme lahtea laakariin. Onneksi Elibariki ystavallisesti kyyditsee meidat laheiseen lahetyssairaalaan autollaa. Autoa kun ei taalla todellakaan ole ihan kaikilla. Sairaanhoitaja puhuu yllattaen hyvaa englantia. Kuumeesta sekaista Annaa kuljetaan testihuoneesta toiseen ja mina istun pihalla muiden potilaiden ihmeteltavana (ja ihmettelen muita potilaita). Annalle tehdaan malariatesti. Onneksi tulos on negatiivinen. Ilmeisesti vatsapopo, johon Anna saa antibiootti-kuurin. Sinansa kiinnostava kokemus tutustua paikalliseen terveyskeskukseen. Hinta ei paata huimannut, huomattavasti halvempi kuin eilinen illallinen. Omat piikit tietysti unohtuivat hotelliin sen kerran kun niille olisi ollut kayttoa.
Koko paivana ei ole sahkoa ja vesikin on loppunut tankista. Illalla Elibariki hakee jostain generaattorin, mutta virta patkii. Bensan hinta on kuulemma niin korkealla, etta jotkut myyjat huijaavat sekoittamalla bensaan kerosiinia. Siksi generaattori yskii ja valot vilkkuvat.
Koska en halua taas syoda hotellin ylihintaista ruokaa kavelen viereiselle rekkaparkkialueelle, jossa on pitka rivi nuhjuisia katukeittioita tienvarressa. Saan tomaattisipulisalaattia ja ugalia. Ennen ja jalkeen ruokailun pestaan kadet lampimalla vedella. Ruoka syodaan sormin. Enpa tajunnut ottaa vaalenpunaista lusikkahaarukkaani mukaan. Istun siis poytaan muiden joukkoon ja pistelen ruuan suuhuni sormin kuten muutksin. Pimeassa en erota poytakumppaneideni mustia kasvoja. Muutenkin taalla on auringonlaskun jalkeen outo fiilis liikkua, koska en nae ketaan kun taas kaikki nakevat minun valkoiset kasvoni. No, paikan palvelu on ystavallista ja ruoka todella hyvaa. Hintakin vain 1 500 tsh. Alan vahitellen oppia pitamaan tasta kylasta, vaikka paikka on pelkka rekkapysakki tien varressa.
Illalla Naemme viela Nadjan ja Geromen, jotka olivat tehneet paivareissun Udzungwaan. He olivat takaisintulomatkalla liftanneet rekan kyytiin (josta pitaa tietysti maksaa). Helppoa ja halpaa, joo. Taidan kuitenkin jattaa valiin, jos mahdollista.
17.7. Udzungwa vuoret
Heraan seitsemalta. Elibariki kuljeskelee ympariinsa kadessaan pumppuhaulikko(?). Han laittaa sen jonnekin pois nakyvilta ja antaa kyydin risteykseen, jossa odottelen hetken dalladalla-minibussia. Hyppaan kyytiin ja olen ensimmainen matkustaja. Joudun siis odottamaan kaksi tuntia, ennenkuin dalladalla on ahdettu tayteen. Varmaankin noin 20 ihmista ja yksi kana. Istun onneksi edessa, kuskin vieressa. Ja onhan minulla mp3-soitin, jolla voin tappaa aikaa. Tosin kuulokkeet jotenkin paatyvat kuskin korviin heti alkumatkasta. Kaveri hyrailee innoissaan muzungu-musiikin tahdissa. No, maisemathan tassa minua enemman kiinnostavat ja niissa riittaakin ihailtavaa.Udzungwa-vuoret vasemmalla ja oikealla kylia, puutarhoja banaanipuineen ja lopuksi suuria sokeriruokotasankoja.Kilanbaron kylan kohdalla pysahdymme ja bussin sisaanheittaja neuvottelee jostakin toisen paikallisen kanssa. Sitten kaikkia kasketaan siirtymaan toiseen, isoon paikallisbussiin. Tahan saakka tie oli ollut hyva, mutta nyt tie muuttuu kuoppaiseksi hiekkatieksi ja matka taittuu kovin hitaasti. Lopulta minut tipautetaan pois kyydista keskella ei mitaan. Miten ihmeessa paasen viela pois taalta? Lahden kavelemaan tieta, jonne luonnonpuisto-viitta osoittaa ja saavun puistonportille. Matka Mikumista tanne on 60 km. Lahdin hotellilta klo 8 ja olen portilla klo 13...
Kaikki oppaat ovat jo menneet turistien kanssa vuorille, mutta saan jonkin jama-kaverin seurakseni Sanje-putouksille. Vaikka polku on hyva on kiipeaminen raskasta tassa kuumuudessa. Lintuja ei juuri nay, perhosia sitakin enemman. Putoukset jakaantuvat kolmeen osaan, joista alin on 170 metria korkea. Ylhaalta putouksen palta on upea nakoala tasangoille.
Pieni kaarme lahtee polulla pakoon aivan jalkani vieresta. Ylhaalla leiripaikalla on kyltti, joka kieltaa yolla liikkumisen. Tama kuulemma siksi, etta yolla metsa kuhisee kaarmeita. Paluumatkalla naen kaksi vuorten kymmenesta apinalajista.
Tienvarresa ihmettelen, miten paasen takaisin Mikumiin. Opasta saa tietaa, etta tietapitkin on tulossa autollinen puistonvartijoita matkalla Kilanbaroon. Ja sieltahan se saapuukin, kolme opasta kiiltavalla, aluvantein varustetulla BMW:lla surkean kuoppaista tieta pitkin.Hyppaan onnelisena kyytiin ja alan hopottaa niita naita. Kaverukset ovat kuulemma ajelulla (!), koska puistossa aika kay pitkaksi. Vartijat kyselevat kiinnostuneina opiskelumahdollisuuksista Suomessa ja kohta huomaankin olevani hotellin portila. Eika maksa mitaan. Kiitoksia vaan pojat!
Syomme Annan kanssa taas ugalia rekkakuskipaikassa. Todella hyvaa. Paikan omistava rouva yrittaa opettaa meita syomaan sormin, mutta takerrun itsepaisesti lusikkahaarukkaani... Alan suorastaan viihtya taalla!
-
Jahas, taas loppuu aika kesken....
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)