Mikumi

14.7. Mikumi
Menemme bussiasemalle ja hyppaamme taksikuskin meille osoittamaan paikallisbussiin. Sitten istumme ja odotamme kaksi tuntia, etta bussi tulee tapotayteen.Valilla matkustajat hermostuvat odottamiseen ja bussissa kaydaan kiivasta ja aanekasta mielipiteenvaihtoa matkustajien ja tyontekijoiden valilla. No, onneksi meilla ei ole kiire.
Ajamme bussilla lapi luonnon Mikumin luonnonsuojelualueen. Paikalliset bongaavat innoissaan kaula pitkana seeproja ja impaloita. Perilla Mikumin kylassa hyppaamme bussista suoraa touttien syliin. Hintapyynnot ovat siinamaarin hilpeita, etta paatamme kavella. Pari kilsaa eteenpain tienvartta rinkat selassa tassuteltuamme loydamme kivan pienen hotellin. Siistit huoneet, uusi vessa ja pieni sieva puutarhakin ymparilla (Halfway Hotel). Paikan omistaja Elibariki on valtion virkamies, joka on nyt kotosalla koska hanella on loma. Paikalla ovat myos miehen tyylikas vaimo, pieni poika ja lastenhoitaja (vaimo nahdaksemme keskittyy kampauksensa hoitamiseen). 7-vuotias tytar on jossain sisaoppilaitoksessa 500 km paassa.
Hotelli on kiva, ja syomme silla illallista, vaikka se onkin taysin ylihintaista (7000 tsh). Hotellin ravintolassa istuskellessa onnistumme jarjestamaan itsellemme seuraavaksi paivaksi seka safariauton etta matkaseuraa.
Taalla on paljon suomalaisten tukemia juttuja. Darissa naimme ohi ajaessamma suomen hallituksen tukeman AIDS-neuvontakeskuksen ja paikan omistaja kertoo myos Mikumin VETA-koulutuskeskuksen olevan suomalaisten tukema. Olin luullut ohi kavellessamme sita hotelliksi, koska paikka oli niin komea. Lisaksi paikan omistaja kertoo kayttaneensa suomalaisia vaatteita lapsena. Myos safarioppaamme Arushassa oli kertonut samaa. Ilmeisesti suomalaiset ovat jossain vaiheessa vaatettaneet puolet Tansanian mukuloista?

15.7. Mikumi National Park
Klo 5 ylos ja aamiaista. Paikan talouden hoitaja yrittaa veloittaa aamiaisesta sikahinnan matkakumppaneiltamme Nadjalta ja Geromelta. Kuskikin on puolituntia myohassa, autossa ei olekkaan avointa kattoa kuten sovimme. This is Africa...
Matkalla puistoon ajamme melkein kirahvikolarin. Auton jarrut ovat p-na ja auto pysahtyy tuskallisen hitaasti, samalla kun kirahvi pinkoo pakoon minka pitkilla koivillaan paasee, vain muutaman sentin paassa puskurista. Kaikki tapahtuu kuin hidastetussa elokuvassa. Auto jarrutta hyvin hitaasti ja elain liikkuu hyvin hitain isoin loikin suuren kokonsa vuoksi...
Luonnonsuojelualueen portilla emme ota mukaan opasta, koska kuski vakuuttaa olevansa opas. Pian selviaa, ettei puolisokea ukkeli kykene nakemaan tienvieressa seisovaa norsulaumaa. No, naemme silti koko joukon elaimia ja alamme Annan kanssa kehittya jonkin sortin ”oppaiksi” kun bongaamme elukoita. Ainoa norsu, jonka oppaamme kykenee erottamaan, on norsuvaara-liikennemerkin elefantti. Mikumin puistossa on itseasiassa tahan aikaan vuodesta enemman elaimia kuin Serengetin etelaosissa ja naemme runsaasti antilooppeja, seeproja, kirahveja ja muutaman leijonankin. Heinikko on taalla vain pidempaa kuin Serengetissa. Joten elaimia ei ole yhta helppo loytaa.
Iltapaivalla pysahdymme hippo-lammelle. Pari virtahepoa parskii ja sukeltelee tyytyvaisena lammessa vesikasvien joukossa. Joukko paikallisia on rintaa myoden vedessa ja heittelee vesikasvia (lienee african moss?) rannalle. Melko lahella meita lammen reunalla paistattelee paivaa n 3-4 metrinen krokotiili. Pian penkalle nousee vedesta toinenkin.
Istumme rannalla ja nautimme luonnonrauhasta. Akkia paikalle rynnistaa bussillinen aasialaisia turisteja kovalla metelilla. Intialainen opas kuvittelee ilmeisesti olevansa krokotiili-Dundee ja raahaa turistinsa vain komen metrin paahan krokotiileista. Nama kaverit haluavat tosissaan voittaa Darwin Awardsin. Meidan oppaamme on hermoromahduksen partaalla. Yksi intialaistytto hakee maasta ison kiven meinaa heittaa silla virtahepoja. Nyt minakin hermostun ja kiellan kiukkuisesti heittamasta kivia (yksi neropatti oli jo heittanyt krokotiilia kivella heti bussista ulos hypattyaan). Tytto yrittaa viela vaittaa vastaan: ”I just want to attract them!” Hemmetin polvastit, olen ihan valmis heittelemaan tyyppeja kivilla takaisin… Oppaamme vahaisessa sanavarastossa on yksi intialaisopasta kuvaava adjektiivi “He is hopeless!” Onneksi aasialaisporukan keskittymiskyky on lyhyt ja he haviavat yhta nopeasti kuin ilmestyivatkin.
Paluumatkalla satumme viela paikalle juuri kun leijjonat parittelevat. Se kesti noin 3 sekuntia => ei valokuvia siita sitten.
Palattuamme maksamme kiltisti koko sovitun summan, vaikka auton kattoa ei saanutkaan auki. Lisaksi olivat hotellissa vaatineet Nadjalta ja Geromelta 20 000 tsh evaslaatikoista! Hiukan alkaa kyllastyttaa tama vedattaminen. Annan mielesta on oma vika, jos ei ymmarra etukateen kysya hintaa. Totta sekin, etenkin kun Nadja on oleskellut maassa jo pidemman aikaa. Luulisi jo oppineen maan tavoille.
Sovimme, etta lahdemme neljastaan Udzungwa-vuorille huomenna.

16.7. Mikumissa edelleen...
Tulemme yolla molemmat kipeiksi. Minulla on ripuli, Annalla lisaksi kuumetta. Koska en ole kovin kipea, tapan aikaa ensin lueskelemalla ja sitten lahden kavelylle tienristeykseen, joka ikaankuin on taman kapykylan keskusta. Ostan vessapaperia ja naen ensimmaisen maasaimiehen, jolla on perinteinen tukkasysteemi hiuskoruineen ja jaloissa helmista tehdyt saarystimet.
Annan kuume menee ylos ja alas ja paatamme lahtea laakariin. Onneksi Elibariki ystavallisesti kyyditsee meidat laheiseen lahetyssairaalaan autollaa. Autoa kun ei taalla todellakaan ole ihan kaikilla. Sairaanhoitaja puhuu yllattaen hyvaa englantia. Kuumeesta sekaista Annaa kuljetaan testihuoneesta toiseen ja mina istun pihalla muiden potilaiden ihmeteltavana (ja ihmettelen muita potilaita). Annalle tehdaan malariatesti. Onneksi tulos on negatiivinen. Ilmeisesti vatsapopo, johon Anna saa antibiootti-kuurin. Sinansa kiinnostava kokemus tutustua paikalliseen terveyskeskukseen. Hinta ei paata huimannut, huomattavasti halvempi kuin eilinen illallinen. Omat piikit tietysti unohtuivat hotelliin sen kerran kun niille olisi ollut kayttoa.
Koko paivana ei ole sahkoa ja vesikin on loppunut tankista. Illalla Elibariki hakee jostain generaattorin, mutta virta patkii. Bensan hinta on kuulemma niin korkealla, etta jotkut myyjat huijaavat sekoittamalla bensaan kerosiinia. Siksi generaattori yskii ja valot vilkkuvat.
Koska en halua taas syoda hotellin ylihintaista ruokaa kavelen viereiselle rekkaparkkialueelle, jossa on pitka rivi nuhjuisia katukeittioita tienvarressa. Saan tomaattisipulisalaattia ja ugalia. Ennen ja jalkeen ruokailun pestaan kadet lampimalla vedella. Ruoka syodaan sormin. Enpa tajunnut ottaa vaalenpunaista lusikkahaarukkaani mukaan. Istun siis poytaan muiden joukkoon ja pistelen ruuan suuhuni sormin kuten muutksin. Pimeassa en erota poytakumppaneideni mustia kasvoja. Muutenkin taalla on auringonlaskun jalkeen outo fiilis liikkua, koska en nae ketaan kun taas kaikki nakevat minun valkoiset kasvoni. No, paikan palvelu on ystavallista ja ruoka todella hyvaa. Hintakin vain 1 500 tsh. Alan vahitellen oppia pitamaan tasta kylasta, vaikka paikka on pelkka rekkapysakki tien varressa.
Illalla Naemme viela Nadjan ja Geromen, jotka olivat tehneet paivareissun Udzungwaan. He olivat takaisintulomatkalla liftanneet rekan kyytiin (josta pitaa tietysti maksaa). Helppoa ja halpaa, joo. Taidan kuitenkin jattaa valiin, jos mahdollista.

17.7. Udzungwa vuoret
Heraan seitsemalta. Elibariki kuljeskelee ympariinsa kadessaan pumppuhaulikko(?). Han laittaa sen jonnekin pois nakyvilta ja antaa kyydin risteykseen, jossa odottelen hetken dalladalla-minibussia. Hyppaan kyytiin ja olen ensimmainen matkustaja. Joudun siis odottamaan kaksi tuntia, ennenkuin dalladalla on ahdettu tayteen. Varmaankin noin 20 ihmista ja yksi kana. Istun onneksi edessa, kuskin vieressa. Ja onhan minulla mp3-soitin, jolla voin tappaa aikaa. Tosin kuulokkeet jotenkin paatyvat kuskin korviin heti alkumatkasta. Kaveri hyrailee innoissaan muzungu-musiikin tahdissa. No, maisemathan tassa minua enemman kiinnostavat ja niissa riittaakin ihailtavaa.Udzungwa-vuoret vasemmalla ja oikealla kylia, puutarhoja banaanipuineen ja lopuksi suuria sokeriruokotasankoja.Kilanbaron kylan kohdalla pysahdymme ja bussin sisaanheittaja neuvottelee jostakin toisen paikallisen kanssa. Sitten kaikkia kasketaan siirtymaan toiseen, isoon paikallisbussiin. Tahan saakka tie oli ollut hyva, mutta nyt tie muuttuu kuoppaiseksi hiekkatieksi ja matka taittuu kovin hitaasti. Lopulta minut tipautetaan pois kyydista keskella ei mitaan. Miten ihmeessa paasen viela pois taalta? Lahden kavelemaan tieta, jonne luonnonpuisto-viitta osoittaa ja saavun puistonportille. Matka Mikumista tanne on 60 km. Lahdin hotellilta klo 8 ja olen portilla klo 13...
Kaikki oppaat ovat jo menneet turistien kanssa vuorille, mutta saan jonkin jama-kaverin seurakseni Sanje-putouksille. Vaikka polku on hyva on kiipeaminen raskasta tassa kuumuudessa. Lintuja ei juuri nay, perhosia sitakin enemman. Putoukset jakaantuvat kolmeen osaan, joista alin on 170 metria korkea. Ylhaalta putouksen palta on upea nakoala tasangoille.
Pieni kaarme lahtee polulla pakoon aivan jalkani vieresta. Ylhaalla leiripaikalla on kyltti, joka kieltaa yolla liikkumisen. Tama kuulemma siksi, etta yolla metsa kuhisee kaarmeita. Paluumatkalla naen kaksi vuorten kymmenesta apinalajista.
Tienvarresa ihmettelen, miten paasen takaisin Mikumiin. Opasta saa tietaa, etta tietapitkin on tulossa autollinen puistonvartijoita matkalla Kilanbaroon. Ja sieltahan se saapuukin, kolme opasta kiiltavalla, aluvantein varustetulla BMW:lla surkean kuoppaista tieta pitkin.Hyppaan onnelisena kyytiin ja alan hopottaa niita naita. Kaverukset ovat kuulemma ajelulla (!), koska puistossa aika kay pitkaksi. Vartijat kyselevat kiinnostuneina opiskelumahdollisuuksista Suomessa ja kohta huomaankin olevani hotellin portila. Eika maksa mitaan. Kiitoksia vaan pojat!
Syomme Annan kanssa taas ugalia rekkakuskipaikassa. Todella hyvaa. Paikan omistava rouva yrittaa opettaa meita syomaan sormin, mutta takerrun itsepaisesti lusikkahaarukkaani... Alan suorastaan viihtya taalla!
-
Jahas, taas loppuu aika kesken....