Zansibar

Huom. Toinen postaus samana paivana.

18.7. Mikumi – Dar - Zansibar
Nukun huonosti, koska naapurin kukko innostuu kiekumaan tunnin putkeen aamuyosta. Anna taas on saanut tarpeekseen laheisten rekkamiesten baarien metelista. Baareista tassa maassa ei todellakan ole pula. Asiaa ei auta se, etta huoneessa ei ole ikkunoita vaan ainostaan hyttysverkko ja kalterit.
Kayn aamulla kylmassa suihkussa. Anna kertoo myohemmin, etta kuumaa vetta olisi saanut kylmasta hanasta. Eipa tullut kokeiltua. Aika pateva putkimies tehnyt hommat taalla…
Olemme paattaneet lahtea Dariin ja sielta edeleen Zansibarille, jotta ehtisimme full moon pileisiin. Odotamme bussia poliisien tarkastuspisteella tienpientareella ja katselemme ohikulkijoita. Kuten miesta, joka kuljettaa umpipuista parisankya kolmipyoraisen polkupyoran tarakalla. Tai kahta polkupyorailevaa maasaimiesta (joita muuten kovasti naurattaa pientareella istuvat muzungut, joideen paat kaantyvat tahdissa kuin tennisturnauksessa…)
Autoja ei paljon taalla liiku ja nekin etupaassa busseja ja rekkoja. Polkupyoria sen sijaan on paljon.
Nousemme poliisien pysayttamaan paikallisbussiin ja kayn istumaan kahden maasain viereen. Vanhalla miehella on helmisaarystimet, hameeksikaaritty maasaihuopa, suuri perinteinen veitsi vyolla, tuulipuvun takki ja muovisia vaaleanpunaisia lasten rannekoruja. Luulen aluksi, etta iehen vieressa istuu pikkutytto, mutta kyseessa onkin noin 60 v vaimo. Nainen vain on hyvin pieni kokoinen. Lisaksi kummallakaan ei ole juuri lainkaan ryppyja. Kuten ei ollut oppaallamme ja puoliksi maasailla Immanuelilla Arushassa, vaikka hankin oli yli neljankymmenen. Vasta kun pariskunta useita tunteja myohemmin poistuu bussista, huomaan, etta rouvalla on koko ajan ollut elava kana muovikassissa jaloissaan.
Darissa hyppaamme taksiin ja lahdemme kohti keskustaa. Matkalla Clare soittaa Zansibarilta. Han on jarjestanyt meille kaiken valmiiksi siella paassa. Kaannamme taksin nokan ympari ja ajamme lentokentalle saman tien. Kun paasemme kentalle joku jarjestaa meille liput lentokoneeseen, joka lahtee 45 minuutin paasta. Kohta istummekin 15 hengen koneessa, jota ohjaa elakeian ylittanyt intialainen mies. Matka Stone Towniin kestaa puolisen tuntia. Clare on jarkannyt meille hotellin vanhasta kaupungista. Vanhakaupunki on ihan janna paikka kapeine kujineen. Talot ovat aika korkeita, 3-4 kerroksisia. Vanhoissa rakennuksissa on kauniisti koristellut ovet. Hotelli on viihtyisa vanha rakennus. Tosin rappuset ovat melko jannittavat ja muistuttavat ehka enemman jyrkkia tikkaita. Koristellut puiset prinsessavuoteet kruunat kokonaisuuden.
-
Jatkoa aiheesta 40 % Tansanian taloudesta pyorii kehitysapurahoilla. Haluaisin tietaa minka takia ja kuinka tata aiotaan jatkaa? Ikuisesti? Tansaniassa ei ole akuutteja katastrofeja, vaestomaara on kohtuullinen ja hallituskin on demokraattinen. Koska niin monessa paikassa taalla on kaytetty suomalaistenkin veronmaksajien taskusta otettuja kehitysapurahoja, olisi kiva tietaa, mita kehitysta niilla on saatu aikaan. Ja koska voidaan siirtya avustaman jotakin muuta maat, jossa hata on akuutimpi. Taallahan ihmisilla ei ole paljon rahaa, mutta toisaalta maa on erittain hedelmallista. Minun silmaani Tansania on suorastaan paratiisin puutarha…Mita edistysta vuosikymmenien aikana maksetuilla rahoilla on taalla saatu aikaan? Vai onko kyse vain kehitystyontekijoiden kivasta pikku puuhastelusta mukavien pikku projektien parissa? Projektien, joilla ei ole oikeastaan tarkoituskaan saada mitaan suurta todellista muutosta aikaiseksi. Ainoa ongelma, josta paikalliset jaksavat valittaa, on korruptio. Ja sita ongelmaa ilmaisen rahan ja tavaran dumppaaminen tahan maahan ei todellakaan ratkaise.
Enta jos kehitysapu lopetettaisiin? Huomaisivatko tavalliset ihmiset sita edes (terveydenhuoltoa lukuun ottamatta)? Hata-avun merkityksen ymmarran tietysti, mutta kehitysapu alkaa vaikuttaa minusta keinotekoiselta touhulta. Todennakoisesti nakemani ulkomaalaiset oikeat investoinnit, kiinalaisten tietyomaa ja Etela-Afrikkalaisten sokeriruokotehdas, joka ostaa ruokoa pienviljelijoilta, kehittavat tata maata enemman ja aidommin kuin mitkaan Suomen hallituksen kehitysyhteistyovirkamiesten puuhastelut. Nahdakseni paras tapa jolla Suomi voisi tukea Tansanian kehitysta olisi sallia Tansanialaisten maataloustuotteiden tuonti suomeen ilman suurempia tulleja. Ei ole myoskaan mitaan mielta siina, etta maan ulkopuoleta tullaan tallaisella voimalla ja rahamaaralla “kehittamaan” Tansaniaa. Halun ja aloitteen kehittaa maan infrastruktuuria ja taloutta pitaisi lahtea maan sisalta, tansanialaisista itsestaan. Muuten touhusta syntyy kovin vahan aitoja tuloksia. Ainoastaan korruptio lisaantyy.
Toisaalta maasait haluavat pysya vapaina paimenina varmaankin myos tulevaisuudessa. Toivottavasti Tansanian hallitus ja muut Tansanian heimot eivat painosta maasaita muuttamaan tapojaan. Olen jo liian monta kertaa kuullut paikallisten suusta rasistisia kommentteja maasaista.

9.7. Stone town, Zansibar
Aamulla ajamme turisti kyydilla pohjoiseen Nungwiin, rannalle nimelta Kendwa. Tayteen ahdettu turistibussi ajaa 120 km/h (ensimmainen auto, jossa nopeusmittari toimii). Hyvat tiet taalla. Osa tiella kulkevista menopeleista on haran vetamia karryja. Clare tulee Tiikerinsa kanssa meita vastaan (josta olemme niin paljon kuulleet safarilla). Tiikeri on jarjestanyt meille huoneen rannan toiselta laidalta keskeneraisesta hotellikompleksista. Levea ranta on pehmeaa valkoista hiekkaa ja meri turkoosin varinen.
Taalla Zansibarilla monilla turistinaisilla roikkuu kasipuolesta paikallinen poika. Meillekin on heti tyyppeja jonossa tarjolla: “What’s your name? Do you have a boyfriend?” Olen sen verran jo kyynistynyt, etta ensimmaisena mietin, paljonko seurasta joutuisi maksamaan… Taalla kun lahes poikkeuksetta kaikesta joutuu maksamaan.
Illalla syomme rannalla merenherkkuja. Meille raahataan oma poyta kauaksi muista, keskelle hiekkarantaa. Lisaksi pojat rakentavat rannalle hiekalla taytetyista paperipussikynttilalyhdyista suuren nuolen osoittamaan meidan poytaan. Varmaan siksi, etta ufotkin loytaisivat meidan seuraan? Ruoka maksaa taalla todella paljon, 8000 tsh:sta ylospain. Ruoka on turisteille tehtya, mutta henkilokohtaisesti pidan kylla enemman ugalista.
Anna kay katsomassa pileita klo 19:30. Ei kuulemma olleet hyvat pileet. No ei varmaan tuohon kellon aikaan. Menemme nukkumaan, mutta laita heratyksen itselleni klo 23. Kopotan yksin rantaa pitkin Kendwa Rocksin pileisiin. Taysikuu paistaa ylhaalta kuin suuri lamppu. Bileet ovatkin jo taydessa vauhdissa. Yli puolet on mustia, loput valkoisia ja intialaisia. Joukossa on turbaanipaisia sikheja ja ainakin 15 maasaita lantiolle ulottuvineen letteineen (ainoastaan naimattomilla maasailla on pitkat hiukset).
Loydan claren mutta han onkin lahdossa jo huomenna takaisin Etiopiaan. Eli he viettavat Tiikerin kanssa viimeista iltaa yhdessa. En jaa pidemmaksi aikaa hairitsemaan. Haluaisin Tanssia, mutta yksinainen blondi herattaa siina maarin paljon huomiota, etta jonkin aikaa taisteltuani joudun pakenemaan takaisin hotellille nukkumaan.
Taman reissun jalkeen osaan muuten arvostaa sellaista yksinkertaista asiaa kuin deodoranttia. Busseissa ja ravintoloissa haju on valilla sietamaton, tanssilattiasta puhumattakaan.

20.7. Jambiani, Zansibar
Odottelen aamulla riippumatossa lahtoa toiselle rannalle, Jambianille, koska haluamme pois tasta hulinasta johonkin rauhallisempaan ja halvempaan paikkaan. Huomaan kauempana istuvaa maasain. Lopulta saan kerattya tarpeeksi rohkeutta ja uskataudun pyytamaan valokuvaa. Saankin suostuteltua miehen poseeraamaan hienosti merta vasten. Jaan juttelemaan kunnes Anna huutaa autolle.
Clare on lahdossa samaan aikaan eika nayta jarin onnelliselta. Ei tosi nayta Tiikerikaan.
Odotamme kyytia Stone Townissa. Katselemme kauppoja ja paadyn vanhan intialaisen herran pitamaan valokuvaliikkeeseen, joka on taynna mustavalkoisia valokuvia, osa jo herran isan ottamia. Kuvissa on koko joukko saarella kayneita prosidentteja, mm Tarja Halonen. Innostun esittelemaan kameraani. Herra tuo myos naytille omansa, jonka on aikanaan perinyt isaltaan, joka on perustanut liikkeen jo emiirikunnan aikana. Kamera on viime vuosisadan alusta, ellei vanhempi, mutta toimii edelleen loistavasti. Ja silla han edelleenkin kuvaa.
Silla valin Anna on taas tormannyt Clareen ja syomme lounasta yhdessa. Pian heitamme hyvastit ja suuntaamme kohti Jambianin Red Monkey hotellia. Maisemat ovat suurimmaksiosaksi karuja, korallikiven peittamassa maassa ei kasva kuin vahan pusikkoa. Hotelli on pitkan rannan viimeinen, pieni paikka. Rannalla on hotelleja harvakseltaan. Hotelli riviston takana on suuri, puolityhjillaan oleva kyla. Muuallakin Tansaniassa noin kolmas osa taloista on puolivalmiita, taalla ehka viela enemman. Toisaalta osa on selvasti hylatty. Kyla on vahan kuin kookospalmuilla koristeltu Tsernobylin kaupunki. Rannan hiekka on kuitenkin taallakin valkoista ja turkoosi meri jatkuu kaukana haamottavaan riuttaan saakka. Riutta pysayttaa suuret aallot, joten aallokkokin rannalla on pienta.
Seuraavat pari paivaa otamme loysasti taalla. Syomme hotellissa merenelava barbequeta. Olemme jonon hannilla ja Anna ei saa lainkaan kalaa tai hummeria. “Bad luck! Maybe tomorrow?” On tarjoilijapojan kommentti, kun Anna yrittaa valittaa asiasta. Vastaavaan valinpitamattomaan ja jopa ylimieliseen palveluun olen tormannyt tassa maassa jo vahan liian monta kertaa.
Illalla lahdemme paikka pyorittavan paikallisen kaverin kanssa paikallisille festivaaleille. Mukaan tulee pari muuta paikallista, yksi erittain puhelias belgialainen/kolumbialainen poika ja israelilainen pariskunta. Pimealla festivaalialueella on mahdottomasti paikallista vakea. Naisia istuskelee maassa pikkulapset sylissa. Pelaamme yksinkertaisia hassuja uhkapeleja, joissa voi voittaa pesuvadin, posliinilautasen tai hulppeat 200 tsh. Joku pentu yrittaa varastaa Annan kukkaron, mutta Anna nappaa sen takaisin.
Menemme yhteen pressuilla aidatuista diskoalueista, jossa soi tansanialainen poppi suurista kaiuttimista. Hei, taallahan on jopa laserit! Saamme tanssia paikallisten joukossa avian rauhassa, kukaan ei kiinnita meihin huomiota. Mita nyt joku paikallinen nainen koittaa vahan iskea kolumbialaispoikaa. Aika eri meininki kuin full moon partyssa. Tanssimme, kunnes israelilaiset alkavat kitista. Kolumbialaispoika ei millaan malttaisi lahtea.

21.7. Jambiani
Kavelen aamupaivalla kikoi-kankaaseen kaariytyneena pitkin laskuveden paljastamaa hiekkasarkkaa kohti merta. Jatkan nilkan syvyisessa vedessa, kunnes seison keskella turkoosia ulappaa. Jaan paikoilleni katselemaan pilvia ja kuuntelemaan Tiestoa korvanapeista. Hiekka on pehmeaa kuin puuteri. Kaukana paljastuneella merenpohjalla paikalliset naiset keraavat merilevaa.
Iltapaivalla sataa. Syomme illallista laheisessa, kallionkielekkeella olevassa ravintolassa, josta on kauniit nakoalat.