Dar

28.7. Stone town - Dar - Kipepeo
Häivymme onnellisina Kokoni hotellista, missä mikään ei toimi. Vessanpöntosta puuttuu istuinrengas, vettä tulee satunnaisesti ja silloinkin vähän, peili on hajonnut ja hävinnyt, vessan ovi ei mene kiinni, kaksi kolmesta kattolampusta on rikki, ikkunoissa ei ole sen enenmpää verkkoa kuin lasejakaan, oven lukko reistailee. Ja silti hinta on 30 USD yöltä, sama kuin Pyramidissa.
Vaihdamme rahaa ja ostamme lauttaliput. Voin lautalla pahoin vaikka otankin matkapahoinvointitabletin. Seison ulkona kaiteenääressä ja koitan olla oksentamatta. Pärskeet kuorruttavat minut suolalla.
Darissa vaihdamme toiseen pikkulauttaan joka vie meidät lahden toiselle puolelle. Olemme varanneet South Beachilta huoneen, sikamaisen kalliin, koska muita ei ole tarjolla. Säästymme sentään taksin ottamiselta, kun eläkkeelläoleva brittiläinen opettaja antaa meille kyydin. Hän järjestää matkoja brittiläisille opiskelijaryhmille Tansaniaan ja asuu Tansaniassa puolet vuodessa. Sivu lauseessa hän kertoo, että hänellä on Tansaniassa 11 kk vanha vauva. Ihan kiva.
Kipepeo on viehättä resort pitkällä, leveällä ja lähes tyhjällä hiekkarannalla, mutta ei todellakaan mikään halpa paikka. Huone maksaa 75 dollaria per yö. Toisaalta huone on todella viehättävä ja rauhallisella paikalla. Terassilla on riippumatto, jossa on ihana löhötä ja kuunnella pusikon lintuja illan hämärtyessä. Vaikea uskoa, että Dar on vain n. 6 kilometrin päässä.

29.7. Kipepeo
Aamiainen: miten joku voi epäonnistua munan keittämisessä? Täällä sekin on mahdollista... Täällä ei myoskään ole kirjoja, joita vaihtaa, mikä on harmillista, koska minulta on matkalukemiset loppu.
Löhöän rannalla. Onneksi taivaalla leijuu pumpulisia pilvenhattaroita, jotka välillä peittävät auringon. Muuten paistuisin. Kun olen saanut aurinkokiintiön täyteen laitan pitkähihaiset vaatteet päälle ja lähden kävelemään rantaa etelän suuntaan. Resortimme vieressä on suuri täysin tyhjillään oleva hotelli, ainoastaan tarjoilijat partioivat pöytien välissä. Sen jälkeen rannalla ei olekkaan juuri muuta kuin yksinäinen paimen lehmälaumansa kanssa. Ja sitten vain hiekkaa, merta ja rantapusikkoa. Kävelen, kunnes lopulta tulen joen rantaan enkä pääse eteenpäin ja joudun kääntymään takaisin. Merivesi on aivan kirkasta ja seuraan pohjassa kömpiviä kotilorapuja (ravut kantavat kotilonkuorta mukanaan kuin kilpikonnan kuorta). Rantaan on myös ajautunut ison käsilaukun kokoinen meduusa.
Ruoka on hyvää, mutta palvelu tuskallisen hidasta, kuten muissakin turistipaikoissa.

30.7. Kipepeo
Lisää rannalla löhöämistä ja kävelyä. Minulle jo riittäisi tämä rantaelämä. Ilma sentään on edelleen hyvä. Anna saa huvittavan rakkauskirjeen yhdeltä tarjoilijalta: "I'm very sorry I love you very much and I want to mary a white woman" tai jotakin sinne päin.

31.7. Dar
Tänään Dariin. Majoitumme samaan nuhjuiseen paikkaan kuin viimeksikin ja lähdemme paikalliselle torille/kauppakeskukseen. Nyt olemme jo siinä määrin tottuneet, että ei hirvitä, vaikka olemmekin ainoat valkoiset. Darin keskutan kauppakeskuksessakin on maasaita, niitä on täällä joka paikassa koruineen ja keppeineen. Anna ostaa hamekankaan pöytäliinaksi ja syömme kuppilassa, jossa ruoka maksaa vain 1500 tsh eli noin 1,5 USD. Vihannestorilla pojat innostuvat huutelemaan "I love you" peräämme. Joo joo, meiltä ei tipu viisumia eikä paljon muutakaan... Kävelemme vielä halki Darin erääseen matkamuistomyymälään, jossa Anna ostaa impalan nahasta tehdyn käsilaukun. Minä en oikein innostu enää ostoksista ja yritän illalla ravintolassa saada tuhlattua kaikki shillingit tuhlattua.

1.8. Dar - Helsinki
Aamuyöstä klo 2 heräämme ja valmistaudumme lähtöön lentokentälle. Juttelen koneessa pitkät pätkät jonkun Norjalaisen professorin kanssa, joka on ollut kehitysapuseminaarissa Nairobissa. Olemme molemmat yhtä mieltä siitä, että kiinalaisten ja Etelä-Afrikkalaisten bisnesinvestoinnit kehittävät Afrikkaa enemmän, kuin pohjoismaisten avutustyöntekijöiden kehitysapuleikit.
Koko päivä menee lentäessä ja olo on aika nuutunut, kun puolen yön aikaan pääsemme Helsinkiin.

Kuvat

Laitoin joukon valokuvia Kuvaboksiin. Oikealla Linkit-osiossa (sininen laatikko) on linkki kuvaboksiin nimella "Valokuvat".

Zansibar

26.7. Stone Town, Zansibar
Anna on edelleen hyvin kipea, vaikka laakkeet auttavatkin. Kuljeskelen yksikseni pitkin Stone Townin kujia, valokuvailen ja shoppailen. Illalla lyottaydyn kahden hollantilaisen ja yhden meksikolaisen tyton seuraan. Kaymme syomassa ja jatkamme paikalliseen reggae-baariin. Paikka on aika mukava, taalla kun on runsaasti rastafareja, joten rastapaat ovat ehdoton enemmisto baarissa, turisteja vain muutamia. Saamme lisaksi olla ihan rauhassa, kukaan ei hairitse. Tanssimme klo yhteen asti yolla. Olisin voinut jatkaa pidempaankin, vaikken ymmarrakkaan reggaen tanssimisesta mitaan.

27.7. Stone Town, Zansibar
Tanaan Anna on jo tolpillaan ja kaymme yhdessa syomassa. Kahden paivan jalkkeen lammaspaisti ja ranskalaiset maistuu Annalle, lautaselle ei jaa kuin vihannekset... Muuten nukumme ja lepailemme lahes koko paivan. Vahan sentaan kaymme kavelemassa Stone Townin vahemman turistisoituneessa osassa. Yhdella pikku aukiolla oma palmupuiden valissa valtava hamahakin verkko, monta metria levea ja korkea, jossa roikkuu kymmenittain suuria hamahakkeja. Paikalliset sanovat, atte ko hamahakit viela purevat kipeasti. Miksi ihmeessa he eivat havita niita? Taas olisi Baygonille kayttoa.
Tansanialaiset osaavat olla seka todella ihastuttavia tyyppeja, kun taas toiset ovat todella raivostuttavia...
Yritan saada Darista varattua bandaa South Beachilta, mutta ovat kaikki taynna. Haluaisimme kuitenkin jo lahtea pois taalta turistihelvetista.

Zansibar

22.7. Jambiani, Zansibar
Sataa ja on harmaata. Anna yrittaa sitkeasti maata bikineissa aurinkotuolissa. Se vaati jo kunnon suomalaista asennetta. Tarjoilijan asenteessa sen sijaan olisi edelleen huomattavasti parantamisen varaa. Luulisi, etta maassa jossa on huikeat viralliset tyottomyysluvut, ihmiset joilla on hyva ja helppo tyo olisivat siita iloisia. Kivampi on olla kuitenkin tarjoilijana pienessa hotellissa biitsilla kuin esim kaivaa hakulla kuoppaa tietyomaalla? Vastaavaan asennevammaan taalla tormaa turhan usein. Vaikka omakin tyo ottaa valilla pattiin niin en silti ikina nayttaisi sita asiakkaalle.
Syomme illallista siina toisessa ravintolassa ja siellakin on ongelmaa tarjoilijan kanssa. Pojilla ei edelleenkaan ole vaihtorahaa, kuten ei ollut eilenkaan. Tarjoilija valittaa, ettei minulla ole enaa luottoa jaljella. Naytan setelitukkua ja koitan saada taottua kaverin kaaliin: en tarvitse luottoa, tarvitsen vaihtorahaa. Enka tosiaankaan ole mikaan pankki! Mokomat puupaat, voisi kuvitella etta ovat aloittaneet bisneksensa eilen.

23.7. Stone Town, Zansibar
Lahdemme aamulla Stone Towniin. Aurinko alkaa tietysti paistaa heti perille paastyamme. Shoppailemme matkamuistoja ja harhailemme kapeilla kujilla hunnutettujen musliminaisten ja valkoisiin kaapuihin pukeutuneiden miesten joukossa. Monelta naiselta kasvot on kokonaan peitetty ja vain silmat nakyvat. Mutta kaavut ovat etupaassa iloisen varisia, pinkkeja, turkooseja ja keltaisia. Koko mustia on vahemman.

24.7. Stone Town, Zansibar
Kaymme “mausteretkella”. Ainoastaan neilikkaa kasvatetaan vientiin, loput ovat turistien iloksi ja omaan kayttoon. Kaardemummapensas, kaneli- ja neilikkapuu (neilikat ovat puun kukintoja), inkivaari- ja kurkumajuuri, pippuri- ja vaniljakoynnos seka koko joukko tuttuja tuntemattomia hedelmapuita. Tien varsilla nakyvat metsikot ovatkin taineet olla puutarhoja, joissa kasvaa kookosta, banaania, mangoa ja pienempia pensaita vuorotellen. Mangopuut ovat valtavan suuria. Kaymme myos yhdella asumattomalla rannalla pulikoimassa.
Illalla syomme turisti-katukeittioista. Olen aika ylpea itsestani, kun onnistun tinkimaan hinnan 7000sta 5000:een. Inkivaarilla ja limella maustettu sokeriruokomehu on todella hyvaa. Anna syo zansibar-pitsaa, joka on niin herkkua, etta han tilaa toisen heti peraan.

25.7. Stone Town, Zansibar
Lahden delfiiniretkelle. Anna jaa viela nukkumaan, vaikka on yleensa aamuvirkku. Aallokko on yllattaen melkoinen ja norjalaistytot kiljuvat aina kun isompi aalto heittaa venetta. En ole koskaa ollut nain pienessa veneessa nain isossa aallokossa. Aallon pohjalta ei edes nay horisonttia. Delfiineja on paljon, tosin myos turisteja. Kun snorklatessani naen suoraan allani suuren parven delfiineja, onnistun innoissani imaisemaan putken taydelta suolaista merivetta mahaani. Kiipean takaisin veneesen. Puolilitraa merivetta ja holtittomasti aallokossa keikkuva vene ovat vatsalleni liikaa ja oksennan aamiaisen yli laidan. Otan loppureissun melko rauhallisesti. Snorklaamista kannattaa opetella jossain muualla kuin parimetrisessa aallokossa keskella merta.
Hotellille palattuani kello neljan aikaan iltapaivalla loydan Annan edelleen sangyn pohjalta. Annalla on taas ripuli ja kuume pomppii ylos alas. Jarjestan Annan korttelin paassa olevan laakarin vastaanotolle. Laakarin englannin kielen taidossa on parantamisen varaa, mutta malaria-testi ko paikassa osataan kylla tehda. Tulos: positiivinen. Ei hyva juttu! Kaikki paikalla olevat kuitenkin vakuuttavat, etta mitaan hataa ei ole ja etta kunnon laakkeilla tauti paranee kahdessa paivassa. Ja etta kaikilla Zansibarilaisilla on ollut malaria aina silloin talloin. Kyseinen malariatyyppi on kuulemma lisaksi helposti parannettavissa. Tarkistan kuitenkin LP:sta lahimman sairaalan sijainin, sinnekkaan ei onneksi ole pitka matka. Toistaiseksi Anna on kuitenkin viela tolpillaan, vaikkei olekkaan syonyt mitaan koko paivana. Annalle lyodaan kateen nelja eri pilleripussia.
Myohemmin kuulen, etta malariatestin tulokseen ei voi aina ensimmaisella kerralla luottaa. Ilmeisesti Annalla oli siis malariaa jo Mikumissa. Todella huonoa tuuria, saada nyt malaria heti ensimmaisella matkalla malaria-alueelle ja viela estolaakityksesta huolimatta! Vaikka Afrikassa tietysti on pahimmat resistentit kannat.

Zansibar

Huom. Toinen postaus samana paivana.

18.7. Mikumi – Dar - Zansibar
Nukun huonosti, koska naapurin kukko innostuu kiekumaan tunnin putkeen aamuyosta. Anna taas on saanut tarpeekseen laheisten rekkamiesten baarien metelista. Baareista tassa maassa ei todellakan ole pula. Asiaa ei auta se, etta huoneessa ei ole ikkunoita vaan ainostaan hyttysverkko ja kalterit.
Kayn aamulla kylmassa suihkussa. Anna kertoo myohemmin, etta kuumaa vetta olisi saanut kylmasta hanasta. Eipa tullut kokeiltua. Aika pateva putkimies tehnyt hommat taalla…
Olemme paattaneet lahtea Dariin ja sielta edeleen Zansibarille, jotta ehtisimme full moon pileisiin. Odotamme bussia poliisien tarkastuspisteella tienpientareella ja katselemme ohikulkijoita. Kuten miesta, joka kuljettaa umpipuista parisankya kolmipyoraisen polkupyoran tarakalla. Tai kahta polkupyorailevaa maasaimiesta (joita muuten kovasti naurattaa pientareella istuvat muzungut, joideen paat kaantyvat tahdissa kuin tennisturnauksessa…)
Autoja ei paljon taalla liiku ja nekin etupaassa busseja ja rekkoja. Polkupyoria sen sijaan on paljon.
Nousemme poliisien pysayttamaan paikallisbussiin ja kayn istumaan kahden maasain viereen. Vanhalla miehella on helmisaarystimet, hameeksikaaritty maasaihuopa, suuri perinteinen veitsi vyolla, tuulipuvun takki ja muovisia vaaleanpunaisia lasten rannekoruja. Luulen aluksi, etta iehen vieressa istuu pikkutytto, mutta kyseessa onkin noin 60 v vaimo. Nainen vain on hyvin pieni kokoinen. Lisaksi kummallakaan ei ole juuri lainkaan ryppyja. Kuten ei ollut oppaallamme ja puoliksi maasailla Immanuelilla Arushassa, vaikka hankin oli yli neljankymmenen. Vasta kun pariskunta useita tunteja myohemmin poistuu bussista, huomaan, etta rouvalla on koko ajan ollut elava kana muovikassissa jaloissaan.
Darissa hyppaamme taksiin ja lahdemme kohti keskustaa. Matkalla Clare soittaa Zansibarilta. Han on jarjestanyt meille kaiken valmiiksi siella paassa. Kaannamme taksin nokan ympari ja ajamme lentokentalle saman tien. Kun paasemme kentalle joku jarjestaa meille liput lentokoneeseen, joka lahtee 45 minuutin paasta. Kohta istummekin 15 hengen koneessa, jota ohjaa elakeian ylittanyt intialainen mies. Matka Stone Towniin kestaa puolisen tuntia. Clare on jarkannyt meille hotellin vanhasta kaupungista. Vanhakaupunki on ihan janna paikka kapeine kujineen. Talot ovat aika korkeita, 3-4 kerroksisia. Vanhoissa rakennuksissa on kauniisti koristellut ovet. Hotelli on viihtyisa vanha rakennus. Tosin rappuset ovat melko jannittavat ja muistuttavat ehka enemman jyrkkia tikkaita. Koristellut puiset prinsessavuoteet kruunat kokonaisuuden.
-
Jatkoa aiheesta 40 % Tansanian taloudesta pyorii kehitysapurahoilla. Haluaisin tietaa minka takia ja kuinka tata aiotaan jatkaa? Ikuisesti? Tansaniassa ei ole akuutteja katastrofeja, vaestomaara on kohtuullinen ja hallituskin on demokraattinen. Koska niin monessa paikassa taalla on kaytetty suomalaistenkin veronmaksajien taskusta otettuja kehitysapurahoja, olisi kiva tietaa, mita kehitysta niilla on saatu aikaan. Ja koska voidaan siirtya avustaman jotakin muuta maat, jossa hata on akuutimpi. Taallahan ihmisilla ei ole paljon rahaa, mutta toisaalta maa on erittain hedelmallista. Minun silmaani Tansania on suorastaan paratiisin puutarha…Mita edistysta vuosikymmenien aikana maksetuilla rahoilla on taalla saatu aikaan? Vai onko kyse vain kehitystyontekijoiden kivasta pikku puuhastelusta mukavien pikku projektien parissa? Projektien, joilla ei ole oikeastaan tarkoituskaan saada mitaan suurta todellista muutosta aikaiseksi. Ainoa ongelma, josta paikalliset jaksavat valittaa, on korruptio. Ja sita ongelmaa ilmaisen rahan ja tavaran dumppaaminen tahan maahan ei todellakaan ratkaise.
Enta jos kehitysapu lopetettaisiin? Huomaisivatko tavalliset ihmiset sita edes (terveydenhuoltoa lukuun ottamatta)? Hata-avun merkityksen ymmarran tietysti, mutta kehitysapu alkaa vaikuttaa minusta keinotekoiselta touhulta. Todennakoisesti nakemani ulkomaalaiset oikeat investoinnit, kiinalaisten tietyomaa ja Etela-Afrikkalaisten sokeriruokotehdas, joka ostaa ruokoa pienviljelijoilta, kehittavat tata maata enemman ja aidommin kuin mitkaan Suomen hallituksen kehitysyhteistyovirkamiesten puuhastelut. Nahdakseni paras tapa jolla Suomi voisi tukea Tansanian kehitysta olisi sallia Tansanialaisten maataloustuotteiden tuonti suomeen ilman suurempia tulleja. Ei ole myoskaan mitaan mielta siina, etta maan ulkopuoleta tullaan tallaisella voimalla ja rahamaaralla “kehittamaan” Tansaniaa. Halun ja aloitteen kehittaa maan infrastruktuuria ja taloutta pitaisi lahtea maan sisalta, tansanialaisista itsestaan. Muuten touhusta syntyy kovin vahan aitoja tuloksia. Ainoastaan korruptio lisaantyy.
Toisaalta maasait haluavat pysya vapaina paimenina varmaankin myos tulevaisuudessa. Toivottavasti Tansanian hallitus ja muut Tansanian heimot eivat painosta maasaita muuttamaan tapojaan. Olen jo liian monta kertaa kuullut paikallisten suusta rasistisia kommentteja maasaista.

9.7. Stone town, Zansibar
Aamulla ajamme turisti kyydilla pohjoiseen Nungwiin, rannalle nimelta Kendwa. Tayteen ahdettu turistibussi ajaa 120 km/h (ensimmainen auto, jossa nopeusmittari toimii). Hyvat tiet taalla. Osa tiella kulkevista menopeleista on haran vetamia karryja. Clare tulee Tiikerinsa kanssa meita vastaan (josta olemme niin paljon kuulleet safarilla). Tiikeri on jarjestanyt meille huoneen rannan toiselta laidalta keskeneraisesta hotellikompleksista. Levea ranta on pehmeaa valkoista hiekkaa ja meri turkoosin varinen.
Taalla Zansibarilla monilla turistinaisilla roikkuu kasipuolesta paikallinen poika. Meillekin on heti tyyppeja jonossa tarjolla: “What’s your name? Do you have a boyfriend?” Olen sen verran jo kyynistynyt, etta ensimmaisena mietin, paljonko seurasta joutuisi maksamaan… Taalla kun lahes poikkeuksetta kaikesta joutuu maksamaan.
Illalla syomme rannalla merenherkkuja. Meille raahataan oma poyta kauaksi muista, keskelle hiekkarantaa. Lisaksi pojat rakentavat rannalle hiekalla taytetyista paperipussikynttilalyhdyista suuren nuolen osoittamaan meidan poytaan. Varmaan siksi, etta ufotkin loytaisivat meidan seuraan? Ruoka maksaa taalla todella paljon, 8000 tsh:sta ylospain. Ruoka on turisteille tehtya, mutta henkilokohtaisesti pidan kylla enemman ugalista.
Anna kay katsomassa pileita klo 19:30. Ei kuulemma olleet hyvat pileet. No ei varmaan tuohon kellon aikaan. Menemme nukkumaan, mutta laita heratyksen itselleni klo 23. Kopotan yksin rantaa pitkin Kendwa Rocksin pileisiin. Taysikuu paistaa ylhaalta kuin suuri lamppu. Bileet ovatkin jo taydessa vauhdissa. Yli puolet on mustia, loput valkoisia ja intialaisia. Joukossa on turbaanipaisia sikheja ja ainakin 15 maasaita lantiolle ulottuvineen letteineen (ainoastaan naimattomilla maasailla on pitkat hiukset).
Loydan claren mutta han onkin lahdossa jo huomenna takaisin Etiopiaan. Eli he viettavat Tiikerin kanssa viimeista iltaa yhdessa. En jaa pidemmaksi aikaa hairitsemaan. Haluaisin Tanssia, mutta yksinainen blondi herattaa siina maarin paljon huomiota, etta jonkin aikaa taisteltuani joudun pakenemaan takaisin hotellille nukkumaan.
Taman reissun jalkeen osaan muuten arvostaa sellaista yksinkertaista asiaa kuin deodoranttia. Busseissa ja ravintoloissa haju on valilla sietamaton, tanssilattiasta puhumattakaan.

20.7. Jambiani, Zansibar
Odottelen aamulla riippumatossa lahtoa toiselle rannalle, Jambianille, koska haluamme pois tasta hulinasta johonkin rauhallisempaan ja halvempaan paikkaan. Huomaan kauempana istuvaa maasain. Lopulta saan kerattya tarpeeksi rohkeutta ja uskataudun pyytamaan valokuvaa. Saankin suostuteltua miehen poseeraamaan hienosti merta vasten. Jaan juttelemaan kunnes Anna huutaa autolle.
Clare on lahdossa samaan aikaan eika nayta jarin onnelliselta. Ei tosi nayta Tiikerikaan.
Odotamme kyytia Stone Townissa. Katselemme kauppoja ja paadyn vanhan intialaisen herran pitamaan valokuvaliikkeeseen, joka on taynna mustavalkoisia valokuvia, osa jo herran isan ottamia. Kuvissa on koko joukko saarella kayneita prosidentteja, mm Tarja Halonen. Innostun esittelemaan kameraani. Herra tuo myos naytille omansa, jonka on aikanaan perinyt isaltaan, joka on perustanut liikkeen jo emiirikunnan aikana. Kamera on viime vuosisadan alusta, ellei vanhempi, mutta toimii edelleen loistavasti. Ja silla han edelleenkin kuvaa.
Silla valin Anna on taas tormannyt Clareen ja syomme lounasta yhdessa. Pian heitamme hyvastit ja suuntaamme kohti Jambianin Red Monkey hotellia. Maisemat ovat suurimmaksiosaksi karuja, korallikiven peittamassa maassa ei kasva kuin vahan pusikkoa. Hotelli on pitkan rannan viimeinen, pieni paikka. Rannalla on hotelleja harvakseltaan. Hotelli riviston takana on suuri, puolityhjillaan oleva kyla. Muuallakin Tansaniassa noin kolmas osa taloista on puolivalmiita, taalla ehka viela enemman. Toisaalta osa on selvasti hylatty. Kyla on vahan kuin kookospalmuilla koristeltu Tsernobylin kaupunki. Rannan hiekka on kuitenkin taallakin valkoista ja turkoosi meri jatkuu kaukana haamottavaan riuttaan saakka. Riutta pysayttaa suuret aallot, joten aallokkokin rannalla on pienta.
Seuraavat pari paivaa otamme loysasti taalla. Syomme hotellissa merenelava barbequeta. Olemme jonon hannilla ja Anna ei saa lainkaan kalaa tai hummeria. “Bad luck! Maybe tomorrow?” On tarjoilijapojan kommentti, kun Anna yrittaa valittaa asiasta. Vastaavaan valinpitamattomaan ja jopa ylimieliseen palveluun olen tormannyt tassa maassa jo vahan liian monta kertaa.
Illalla lahdemme paikka pyorittavan paikallisen kaverin kanssa paikallisille festivaaleille. Mukaan tulee pari muuta paikallista, yksi erittain puhelias belgialainen/kolumbialainen poika ja israelilainen pariskunta. Pimealla festivaalialueella on mahdottomasti paikallista vakea. Naisia istuskelee maassa pikkulapset sylissa. Pelaamme yksinkertaisia hassuja uhkapeleja, joissa voi voittaa pesuvadin, posliinilautasen tai hulppeat 200 tsh. Joku pentu yrittaa varastaa Annan kukkaron, mutta Anna nappaa sen takaisin.
Menemme yhteen pressuilla aidatuista diskoalueista, jossa soi tansanialainen poppi suurista kaiuttimista. Hei, taallahan on jopa laserit! Saamme tanssia paikallisten joukossa avian rauhassa, kukaan ei kiinnita meihin huomiota. Mita nyt joku paikallinen nainen koittaa vahan iskea kolumbialaispoikaa. Aika eri meininki kuin full moon partyssa. Tanssimme, kunnes israelilaiset alkavat kitista. Kolumbialaispoika ei millaan malttaisi lahtea.

21.7. Jambiani
Kavelen aamupaivalla kikoi-kankaaseen kaariytyneena pitkin laskuveden paljastamaa hiekkasarkkaa kohti merta. Jatkan nilkan syvyisessa vedessa, kunnes seison keskella turkoosia ulappaa. Jaan paikoilleni katselemaan pilvia ja kuuntelemaan Tiestoa korvanapeista. Hiekka on pehmeaa kuin puuteri. Kaukana paljastuneella merenpohjalla paikalliset naiset keraavat merilevaa.
Iltapaivalla sataa. Syomme illallista laheisessa, kallionkielekkeella olevassa ravintolassa, josta on kauniit nakoalat.

Mikumi

14.7. Mikumi
Menemme bussiasemalle ja hyppaamme taksikuskin meille osoittamaan paikallisbussiin. Sitten istumme ja odotamme kaksi tuntia, etta bussi tulee tapotayteen.Valilla matkustajat hermostuvat odottamiseen ja bussissa kaydaan kiivasta ja aanekasta mielipiteenvaihtoa matkustajien ja tyontekijoiden valilla. No, onneksi meilla ei ole kiire.
Ajamme bussilla lapi luonnon Mikumin luonnonsuojelualueen. Paikalliset bongaavat innoissaan kaula pitkana seeproja ja impaloita. Perilla Mikumin kylassa hyppaamme bussista suoraa touttien syliin. Hintapyynnot ovat siinamaarin hilpeita, etta paatamme kavella. Pari kilsaa eteenpain tienvartta rinkat selassa tassuteltuamme loydamme kivan pienen hotellin. Siistit huoneet, uusi vessa ja pieni sieva puutarhakin ymparilla (Halfway Hotel). Paikan omistaja Elibariki on valtion virkamies, joka on nyt kotosalla koska hanella on loma. Paikalla ovat myos miehen tyylikas vaimo, pieni poika ja lastenhoitaja (vaimo nahdaksemme keskittyy kampauksensa hoitamiseen). 7-vuotias tytar on jossain sisaoppilaitoksessa 500 km paassa.
Hotelli on kiva, ja syomme silla illallista, vaikka se onkin taysin ylihintaista (7000 tsh). Hotellin ravintolassa istuskellessa onnistumme jarjestamaan itsellemme seuraavaksi paivaksi seka safariauton etta matkaseuraa.
Taalla on paljon suomalaisten tukemia juttuja. Darissa naimme ohi ajaessamma suomen hallituksen tukeman AIDS-neuvontakeskuksen ja paikan omistaja kertoo myos Mikumin VETA-koulutuskeskuksen olevan suomalaisten tukema. Olin luullut ohi kavellessamme sita hotelliksi, koska paikka oli niin komea. Lisaksi paikan omistaja kertoo kayttaneensa suomalaisia vaatteita lapsena. Myos safarioppaamme Arushassa oli kertonut samaa. Ilmeisesti suomalaiset ovat jossain vaiheessa vaatettaneet puolet Tansanian mukuloista?

15.7. Mikumi National Park
Klo 5 ylos ja aamiaista. Paikan talouden hoitaja yrittaa veloittaa aamiaisesta sikahinnan matkakumppaneiltamme Nadjalta ja Geromelta. Kuskikin on puolituntia myohassa, autossa ei olekkaan avointa kattoa kuten sovimme. This is Africa...
Matkalla puistoon ajamme melkein kirahvikolarin. Auton jarrut ovat p-na ja auto pysahtyy tuskallisen hitaasti, samalla kun kirahvi pinkoo pakoon minka pitkilla koivillaan paasee, vain muutaman sentin paassa puskurista. Kaikki tapahtuu kuin hidastetussa elokuvassa. Auto jarrutta hyvin hitaasti ja elain liikkuu hyvin hitain isoin loikin suuren kokonsa vuoksi...
Luonnonsuojelualueen portilla emme ota mukaan opasta, koska kuski vakuuttaa olevansa opas. Pian selviaa, ettei puolisokea ukkeli kykene nakemaan tienvieressa seisovaa norsulaumaa. No, naemme silti koko joukon elaimia ja alamme Annan kanssa kehittya jonkin sortin ”oppaiksi” kun bongaamme elukoita. Ainoa norsu, jonka oppaamme kykenee erottamaan, on norsuvaara-liikennemerkin elefantti. Mikumin puistossa on itseasiassa tahan aikaan vuodesta enemman elaimia kuin Serengetin etelaosissa ja naemme runsaasti antilooppeja, seeproja, kirahveja ja muutaman leijonankin. Heinikko on taalla vain pidempaa kuin Serengetissa. Joten elaimia ei ole yhta helppo loytaa.
Iltapaivalla pysahdymme hippo-lammelle. Pari virtahepoa parskii ja sukeltelee tyytyvaisena lammessa vesikasvien joukossa. Joukko paikallisia on rintaa myoden vedessa ja heittelee vesikasvia (lienee african moss?) rannalle. Melko lahella meita lammen reunalla paistattelee paivaa n 3-4 metrinen krokotiili. Pian penkalle nousee vedesta toinenkin.
Istumme rannalla ja nautimme luonnonrauhasta. Akkia paikalle rynnistaa bussillinen aasialaisia turisteja kovalla metelilla. Intialainen opas kuvittelee ilmeisesti olevansa krokotiili-Dundee ja raahaa turistinsa vain komen metrin paahan krokotiileista. Nama kaverit haluavat tosissaan voittaa Darwin Awardsin. Meidan oppaamme on hermoromahduksen partaalla. Yksi intialaistytto hakee maasta ison kiven meinaa heittaa silla virtahepoja. Nyt minakin hermostun ja kiellan kiukkuisesti heittamasta kivia (yksi neropatti oli jo heittanyt krokotiilia kivella heti bussista ulos hypattyaan). Tytto yrittaa viela vaittaa vastaan: ”I just want to attract them!” Hemmetin polvastit, olen ihan valmis heittelemaan tyyppeja kivilla takaisin… Oppaamme vahaisessa sanavarastossa on yksi intialaisopasta kuvaava adjektiivi “He is hopeless!” Onneksi aasialaisporukan keskittymiskyky on lyhyt ja he haviavat yhta nopeasti kuin ilmestyivatkin.
Paluumatkalla satumme viela paikalle juuri kun leijjonat parittelevat. Se kesti noin 3 sekuntia => ei valokuvia siita sitten.
Palattuamme maksamme kiltisti koko sovitun summan, vaikka auton kattoa ei saanutkaan auki. Lisaksi olivat hotellissa vaatineet Nadjalta ja Geromelta 20 000 tsh evaslaatikoista! Hiukan alkaa kyllastyttaa tama vedattaminen. Annan mielesta on oma vika, jos ei ymmarra etukateen kysya hintaa. Totta sekin, etenkin kun Nadja on oleskellut maassa jo pidemman aikaa. Luulisi jo oppineen maan tavoille.
Sovimme, etta lahdemme neljastaan Udzungwa-vuorille huomenna.

16.7. Mikumissa edelleen...
Tulemme yolla molemmat kipeiksi. Minulla on ripuli, Annalla lisaksi kuumetta. Koska en ole kovin kipea, tapan aikaa ensin lueskelemalla ja sitten lahden kavelylle tienristeykseen, joka ikaankuin on taman kapykylan keskusta. Ostan vessapaperia ja naen ensimmaisen maasaimiehen, jolla on perinteinen tukkasysteemi hiuskoruineen ja jaloissa helmista tehdyt saarystimet.
Annan kuume menee ylos ja alas ja paatamme lahtea laakariin. Onneksi Elibariki ystavallisesti kyyditsee meidat laheiseen lahetyssairaalaan autollaa. Autoa kun ei taalla todellakaan ole ihan kaikilla. Sairaanhoitaja puhuu yllattaen hyvaa englantia. Kuumeesta sekaista Annaa kuljetaan testihuoneesta toiseen ja mina istun pihalla muiden potilaiden ihmeteltavana (ja ihmettelen muita potilaita). Annalle tehdaan malariatesti. Onneksi tulos on negatiivinen. Ilmeisesti vatsapopo, johon Anna saa antibiootti-kuurin. Sinansa kiinnostava kokemus tutustua paikalliseen terveyskeskukseen. Hinta ei paata huimannut, huomattavasti halvempi kuin eilinen illallinen. Omat piikit tietysti unohtuivat hotelliin sen kerran kun niille olisi ollut kayttoa.
Koko paivana ei ole sahkoa ja vesikin on loppunut tankista. Illalla Elibariki hakee jostain generaattorin, mutta virta patkii. Bensan hinta on kuulemma niin korkealla, etta jotkut myyjat huijaavat sekoittamalla bensaan kerosiinia. Siksi generaattori yskii ja valot vilkkuvat.
Koska en halua taas syoda hotellin ylihintaista ruokaa kavelen viereiselle rekkaparkkialueelle, jossa on pitka rivi nuhjuisia katukeittioita tienvarressa. Saan tomaattisipulisalaattia ja ugalia. Ennen ja jalkeen ruokailun pestaan kadet lampimalla vedella. Ruoka syodaan sormin. Enpa tajunnut ottaa vaalenpunaista lusikkahaarukkaani mukaan. Istun siis poytaan muiden joukkoon ja pistelen ruuan suuhuni sormin kuten muutksin. Pimeassa en erota poytakumppaneideni mustia kasvoja. Muutenkin taalla on auringonlaskun jalkeen outo fiilis liikkua, koska en nae ketaan kun taas kaikki nakevat minun valkoiset kasvoni. No, paikan palvelu on ystavallista ja ruoka todella hyvaa. Hintakin vain 1 500 tsh. Alan vahitellen oppia pitamaan tasta kylasta, vaikka paikka on pelkka rekkapysakki tien varressa.
Illalla Naemme viela Nadjan ja Geromen, jotka olivat tehneet paivareissun Udzungwaan. He olivat takaisintulomatkalla liftanneet rekan kyytiin (josta pitaa tietysti maksaa). Helppoa ja halpaa, joo. Taidan kuitenkin jattaa valiin, jos mahdollista.

17.7. Udzungwa vuoret
Heraan seitsemalta. Elibariki kuljeskelee ympariinsa kadessaan pumppuhaulikko(?). Han laittaa sen jonnekin pois nakyvilta ja antaa kyydin risteykseen, jossa odottelen hetken dalladalla-minibussia. Hyppaan kyytiin ja olen ensimmainen matkustaja. Joudun siis odottamaan kaksi tuntia, ennenkuin dalladalla on ahdettu tayteen. Varmaankin noin 20 ihmista ja yksi kana. Istun onneksi edessa, kuskin vieressa. Ja onhan minulla mp3-soitin, jolla voin tappaa aikaa. Tosin kuulokkeet jotenkin paatyvat kuskin korviin heti alkumatkasta. Kaveri hyrailee innoissaan muzungu-musiikin tahdissa. No, maisemathan tassa minua enemman kiinnostavat ja niissa riittaakin ihailtavaa.Udzungwa-vuoret vasemmalla ja oikealla kylia, puutarhoja banaanipuineen ja lopuksi suuria sokeriruokotasankoja.Kilanbaron kylan kohdalla pysahdymme ja bussin sisaanheittaja neuvottelee jostakin toisen paikallisen kanssa. Sitten kaikkia kasketaan siirtymaan toiseen, isoon paikallisbussiin. Tahan saakka tie oli ollut hyva, mutta nyt tie muuttuu kuoppaiseksi hiekkatieksi ja matka taittuu kovin hitaasti. Lopulta minut tipautetaan pois kyydista keskella ei mitaan. Miten ihmeessa paasen viela pois taalta? Lahden kavelemaan tieta, jonne luonnonpuisto-viitta osoittaa ja saavun puistonportille. Matka Mikumista tanne on 60 km. Lahdin hotellilta klo 8 ja olen portilla klo 13...
Kaikki oppaat ovat jo menneet turistien kanssa vuorille, mutta saan jonkin jama-kaverin seurakseni Sanje-putouksille. Vaikka polku on hyva on kiipeaminen raskasta tassa kuumuudessa. Lintuja ei juuri nay, perhosia sitakin enemman. Putoukset jakaantuvat kolmeen osaan, joista alin on 170 metria korkea. Ylhaalta putouksen palta on upea nakoala tasangoille.
Pieni kaarme lahtee polulla pakoon aivan jalkani vieresta. Ylhaalla leiripaikalla on kyltti, joka kieltaa yolla liikkumisen. Tama kuulemma siksi, etta yolla metsa kuhisee kaarmeita. Paluumatkalla naen kaksi vuorten kymmenesta apinalajista.
Tienvarresa ihmettelen, miten paasen takaisin Mikumiin. Opasta saa tietaa, etta tietapitkin on tulossa autollinen puistonvartijoita matkalla Kilanbaroon. Ja sieltahan se saapuukin, kolme opasta kiiltavalla, aluvantein varustetulla BMW:lla surkean kuoppaista tieta pitkin.Hyppaan onnelisena kyytiin ja alan hopottaa niita naita. Kaverukset ovat kuulemma ajelulla (!), koska puistossa aika kay pitkaksi. Vartijat kyselevat kiinnostuneina opiskelumahdollisuuksista Suomessa ja kohta huomaankin olevani hotellin portila. Eika maksa mitaan. Kiitoksia vaan pojat!
Syomme Annan kanssa taas ugalia rekkakuskipaikassa. Todella hyvaa. Paikan omistava rouva yrittaa opettaa meita syomaan sormin, mutta takerrun itsepaisesti lusikkahaarukkaani... Alan suorastaan viihtya taalla!
-
Jahas, taas loppuu aika kesken....

Arusha - Morogoro

Vahan on ollut teknisia ongelmia blogin paivityksessa (lue: ei nettia). Tassa osa tahan asti tapahtuneesta, myohemmin lisaa.

10.7. Arusha
Joudumme viettamaan paivan arushassa, jotta saamme pyykit pestya. Kaymme ostamassa bussiliput ja shoppailemme Shoprightissa evaita huomiselle matkalle. Lounas, nokoset, netti. Claire tinkii Annalle pari maasai-huopaa.
Illalla kaymme brittien, Sue ja Andrew, kanssa syomassa paikallisessa kuppilassa. Mukavia tyyppeja, harmi ettei ehdita hengata yhdessa pitempaan. (Andrewlla on juuri samat reissuhilavitkuttimet kuin minullakin: Leatherman ja suunnon kaulakompassi.) Claire on haipynyt jonnekin ryyppaamaan Immanuelin kanssa.

Muutamia mieleen muistuneita asioita:

Tie Ngorongoroon on erittain hyva, koska Japanin prinssi on joskus kaynyt siella ja rakennuttanut myohemmin paremman tien. Valitettavasti han ei kaynyt Serengetissa. Tie siella on surkea, vaikka turistit raahaavat paikkaan rahaa kasapain.
-
Arushan laidalla naen, kuinka kaksi miesta pitelee suurta letkua, josta suihkuaa kaaressa kirkasta nestetta tankkiauton tankkiin. Auton kyljessa lukee ison kirjaimin petrooli. Satka vain puuttuu pojilta huulesta...
-
Serengetin tieta on korjaamassa 15 hengen tyoporukka. Yksi hakkaa maahan koloa hakulla, 14 katsoo vieresta. Enka edes liioittele, koska laskin lukumaaran...
-
40% Tansanian kansantaloudesta (BTKsta?) on avustusrahaa, vaikka maassa ei ole sotaa, luonnonkatastrofeja tai muuta akuuttia katastrofia ja hallituskin on jo pitkaan ollut demokraattinen. Ei ihmekkaan, etta korruptio kukoistaa, kun ilmaista rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Kaikki tahan saakka tapaamamme tansanialaiset ovat kuorossa valittaneet korruptiota.
-
Afrikkalaisista sieluista kaydaan taalla kovaa taistelua. Kaannytyspuheita luetaan minareeteista parhaimmillaan tunti tolkulla. Eivatka kristityt paljon huonompia ole. Huonosti koulutettuja ja koyhia ihmisia on tietysti helppo kaannyttaa.
-
Ruoka taalla ei olekkaan jarkyttavan pahaa, kuten oletin. No, pessimisti ei pety ikina.

11.7. Arusha – Dar
Hirvea soppa vaatteiden kanssa. Pyykit ovat kaikki suuressa kasassa yhdessa huoneessa ja sielta pitaa sitten valita omansa. Annan alushousut ovat kadonneet ja minun intialaiset paitani ovat varjanneet joukon valkoisia vaatteita punaisiksi. Tansanian paaministeri kuulemma pesettaa pukunsa Lontoossa, koska Tansaniassa ei osata pesta hanen hienoja pukujaan. Voi olla ihan tottakin, ainakin taman kokemuksen perusteella.
Lademme Scandinavian-bussilla kohti Daria. Auto hajoaa heti alkumatkasta. Sen jalkeen etenemme 40 km/h. Onneksi on sentaan alamakea. Matka kestaa 9 tunnin sijaan 12 tuntia. Pysahdymme valilla ja yritan ostaa nelja mandariinia. Minulta vaaditaan 30 000 tsh. Menen bussiin ja pyydan apua siella istuvalta intialaiselta herralta. Han kay ostamassa minulle kaksi kiloa mandariineja hintaan 9000 tsh. Eika huoli minulta rahaa. Mita ihmetta teen kahdella kilolla mandariineja?
Kun vihdoin ilta myohalla olemme Darissa menemme taas samaan paikkaan syomaan kuin viimeksikin. Istumme samaan poytaan intialaisen pojan kanssa ja paadymme keskustelemaan jarjestetyista avioliitoista. Hanella on ollut ulkomaalaisia tyttoystavia, mutta han aikoo valita jonkun aitinsa ehdottamista tytoista, koska pitaa sita jarkevana ratkaisuna ja uskoo, etta sellainen liitto kestaa paremmin. Etenkin, koska heidan kulttuurissaan avioliitto on aina myos kahden suvun valinen liitto. Voisihan tuota kokeilla Suomessakin. Tuskin ainakaan nykyista systeemia huonommin toimisi.

12.7. Morogoro
Klo 5 ylos ja bussiasemalle. Lahdemme Morogoroon ja matka sujuu joutuisasti. Perilla ei bussiasemalla ole toutteja, eika taksin hinnastakaan tarvitse keskustella. Muutenkin kaikki on selvasti halvempaa. Kaymme netissa paikassa jossa on hyvat koneet ja saan sortattua valokuvia seka ladattua kuvia nettiin. Tulostamme myos kavelyreittioppaat.
Illalla syomme hotellin ravintolassa. Olemme ainoat asiakkaat. Ennen ja jalkeen ruuan tuodaan kulho ja kannullinen lamminta vetta, jolla pestaan kadet. Annan mielesta tunnelma on kaurismakelainen.
Emme saa omaa verkkoa ripustettua kattoon. Vaikuttaa silta, etta huoneessa ei ole hyttysia, joten menemme nukkumaan. Keskella yota heraan ja huomaan olevani aivan hyttysten syoma. Mietin vahan aikaa ja alan sitten taiteilla verkkoa kattoon. Katossa on koukku, mutta liian korkealla ja vaarassa kohdassa. Otan vaatekaapista henkarin ja katkaisen sen leathermanilla. Sen avulla ripustan verkon, mutta se ei riita Annan paalle, koska koukku on sangyn reunan ulkopuolella. Anna heraa ja repii unenpopperoisena kiukkuisesti lakanan paalleen, eika halua tulla verkon alle.

13.7. Morogoro
Mietimme aamulla hotellin vaihtamista, mutta jaamme parempien vaihtoehtojen puutteessa Sofia Inniin. Lahdemme kavelylle eilen tulostamamme reittioppaan avulla. Kompassistakin on hyotya. Morogoro on kiva kaupunki. Koska turisteja ei juuri ole ovat ihmiset vilpittoman ystavallisia. ”Jambo! Mambo? –Poa!” keskustelu kaikkien vastaantulijoiden kanssa. Kapuamme kylapolkua pitkin ylospain vuoren juurta. Maa on voimakkaan punaista. Onneksi puut varjostavat polkua, muuten olisi liian kuuma kiiveta.

Ylhaalta on kaunis nakoala vehrealle tasangolle. Kaukaa katsottuna kaupunki nayttaa vauraalta ja siistilta puiden reunustamine katuineen. Rinteessa on pengerrettyja viljelyksia, kanavia ja pienille terasseille rakennettuja tonoja. Kanat kuopsuttavat polun reunoja. Emme jaksa kiiveta kovin korkealle ja palaamme takaisin samaa reittia. Syomme illalla intialaista eraassa ravintolassa, jossa myos on erittain kaurismakelainen tunnelma. Tosin bollywood-elokuvalla hoystettyna. Intialaiset elokuvat ovat taalla eritain suosittuja. No, bussissa nakemamme afrikkalainen elokuva olikin ihan uskomattoman huono.

Vihdoinkin kuvia!

Safari Serengeti, Lake Manyara, Ngorongoro

5.7. Lake Manyara

Koko aamupaiva menee lahtemiseen, kaupassa kayntiin, jeepin pakkaamiseen jne. Kuskina ja oppaana toimii Immanuel, joka on puoliksi maasai, ja kokkina umpimusta Abdull. Aamulla meille kerrottiin, etta mukaan tulee myos kaksi britti-tyttoa. Kyytiin hyppaa kuitenkin pyorea aasialainen tytto Chris, joka paljastuu Taiwanilaiseksi. Ehdinkin jo ihmetella hanen puutteellista englannin kielen taitoaan.

Ajamme muutaman tunnin ensimmaiselle leirintaalueelle, joka on todella hyva. Juttelen koko matkan Immanuelin kanssa. Han kertoo, etta maasaimiehilla voi saa olla monta vaimoa, jopa useita kymmenia, ja etta saman ikaryhman miehet voivat vierailla toistensa vaimojen luona. Jotta aviomies ymmartaisi pysya poissa kun vaimolla on vieras, laitetaan vaan sauva nojaamaan ulos ovesta (maasai miehilla on aina sauva kadessa). Pysahdymme matkamuisto myymalassa, joka on avian ylihintainen. 50 dollaria pienesta puupatsaasta? Samanlaisia saa Helsingista kympilla.

Leirintaalueen ymparilla on korkeat aidat, siististi leikatut nurmikot ja uima-allas. Yhdessa puussa keskella aluetta istuu tusina valtavia rumia lintula, niita samoja joita nain Arushassa. Niiden aantely muistuttaa enemman lehmaa kuin lintua.

Ajamme illalla Lake Manyaran luononpuistoon. Ajelemme ympariinsa suhteellisen pienella alueella. Katon saa avattua ja seisomme penkeilla puoliksi katosta ulkona. Naemme virtahepoja, apinoita, impaloita, norsuja ja leijonaperheen, joka loikoilee puussa. Leijonat kiipeavat taalla puuhun pakoon tsetse-karpasia, jotka eivat lenna viittametria korkeammmalle. Annea puree tsetse-karpanen ja hanelle tulee hetkeksi aikaa huono olo. Unitautia kantaa kuitenkin onneksi vain pieni osa karpasista.

Auto on romu, ja jos moottori paasee sammumaan, joudumme pyytamaan toista jeeppia tyontamaan meidat liikkeelle.

Illalla joukkoomme liittyy viela mustatukkainen, kovaaaninen ja tatuoitu aussi-tytto Claire, joka on tulossa Etiopiasta. Meille kaikille on kerrottu, etta mukaan tulee vain britteja. Olemme lisaksi kaikki varanneet safarimme eri toimistoista. Mielenkiintoista.

6.7. Lake Manyara

Heraamme viidelta ja klo 6 ajamme puistoon. Olemme siella ensimmaisina, mika on hyva juttu. Eilen olikin valilla suorastaa ruuhkaa. Naemme kirahveja, pahkasikoja, miniantilooppeja (? pienen koiran kokoisia) ja lisaa impaloita. Tormaamme myos kahteen salakalastajaan, jotka pakenevat pusikkoon. Anna ei etukateen ollut kiinnostunut safarista, mutta nyt han hihkuu ihan innoissaan.

Loppumatkasta puhkeaa kumi. Kun Immanuel vaihtaa kumia, han pyytaa jotain. Anne kuulee, ettta “Please shake the car.” Aika omituista, mutta teemme kuten kasketaan. Immanuel on saada kohtauksen, silla han oli pyytanyt “Please do not shake the car!” Renkaan vaihtoon hukkaantuu noin tunti.

Syomme lounasta ja lahdemme ajamaan seuraavaan yopaikkaan. Nousemme ylangolle, alas jaa kuiva tasanko ja Manyaraa ymparoivat maissipellot, jotka saavat vetensa ylangon reunasta pulppuavista lahteista. Ylanko on kumpuilevaa hedelmallista maata ja ilmasto tasankoa kosteampi ja viileampi. Puiden lomassa kasvaa maissia, auringonkukkia, banaania, papaijaa, suorastaan mita tahansa. Maisema muistuttaa kovasti Toscanaa. Talot ovat kuitenkin etupaassa risuista ja savesta kyhattyja hokkeleita. En voi olla ajattelematta, etta Tansanian koyhyys ei ainakaan maaperasta johdu. Tamahan on suorastaan paratiisi. Sotaakaan taalla ei ole ollut aikoihin ja vakimaara 37 miljoonaa on ihan kohtuullinen nain suurelle maalle, joten vahan on vaikea keksia hyvaa syyta koyhyydelle…

Claire on unohtanut paivareppunsa edelliseen leiriin ja han lahtee hakemaan sita Immanuelin kanssa. Han jaksaa kiukutella siita, etta osa rahoista on havinnyt, vaikka minusta han voisi olla kiitollinen siita, etta passi, luottokortit jne ovat edelleen tallella. Pitaisi parempaa huolta tavaroistaan, etenkin tassa maassa.

Juttelen Abdullin kanssa Suomesta, Tansaniasta ja korruptiosta. Kukaan ei ole kertonut hanelle, etta en syo lihaa, vaikka siita erikseen puhuttiin matkanjarjestajan kanssa. Han lupaa kuitenkin hoitaa asian. Syomme illallista. Kysyn Chrisilta, onko han katolinen, koska nimi on krititty. Ei, han ei ole krititty eika hanen nimensakaan ole Chris vaan A Ling (tai jotain sinne pain). Christina on hanen enlannin opettajansa antama nimi. Protestoimme kiinalasiten tapaa kayttaa englannin kielista nimea. Enhan minakaan sellaista kayta.

A Ling (23 v) opiskelee maantiedetta. Han kysyy, juovatko opiskelijat Suomessa alkoholia. Taiwanissa kuulemma eivat. Yliopistosta ulospudonnut ja osa-aikatyota pankissa tekeva Claire taas ei juuri muusta puhukkaan kuin ryyppaamisesta.

7.7. Serengeti

Aamulla jatkamme matkaa Ngorongoron puiston lapi Serengetiin. Ajamme ylos Ngorongronon kraaterin reunan huipulle lapi sademetsan. Kraaterin reunan huipulta avautuu upea nakoala seka ylangolle, etta itse kraateriin. Kraaterin huipulla heinaakasvavilla kukkuloilla maasaiden lehmat ja seeprat laiduntavat sulassa sovussa. Ajamme alas kraaterin toiselta puolelta, joka on rutikuiva, koska pilvet satavat alas toiselle puolelle. Ohitamme pari piikkipensasaitojen ymparoimaa maasai-kylaa ja laskeudumme alas puuttomalle valtavalle ruohotasangolle. Kaukana taivaanrannassa siintaa vuoria seka korkeita polypatsaita, kuin tornadoja. Tasangolla on vain satunnaisia impaloita ja strutseja. Tienreunan kivilla vilisee pienia liskoja. Tasangot ovat lahes tyhjia, silla elaimet ovat jo muuttaneet kohti pohjoista. Tiesin sen etukateen, mutta olisin silti odottanut nakevani enemman elaimia.

Keskella tasankoa on kumpare, jolla on portti Serengetiin. Syomme evaita ja ymparilla hyorii kirkkaan varisia kutojalintuja. Kallioilla juoksentelee violetin ja pinkin varisia agama-liskoja.

Immanuelilla on ongelmia puistomaksun kanssa, silla hanen pankkikortinsa ei toimi. Tarjoudun auttamaan, mutta portilla ei kay kateinen ja luottokorteista vain MasterCard. Lopulta Immanuel saa asian selvitettya. Aikaa vaan menee taas hukkaan ja autokin on surkean hidas. Ajamme edelleen pitkin tasankoa. Keskella ei mitaan, aivan tien vieressa on kolme naarasleijonaa. Ne eivat ole autoista tietaakseenkaan. Toinen nousee lasikasti ylos ja kavelee pitkin tien vierta avian automme kylkea hipoen. Jos kumartuisin alas, voisin koskettaa sen selkaa. Olemme vahan peloissamme, pedot ovat todella lahella.

Majoitumme leirintaalueelle, jonka ymparilla ei ole aitaa. Suihkujakaan ei ole, vaikka A Lingille niin oli luvattu. Olemme kaikki yltapaalta polyn peitossa, mutta ei voi mitaan.

Claire ryyppaa Immanuelin kanssa mukanaan tuomaansa Konyakia, muovipusseissa myytavaa viinaa. Se on erityisesti tarkoitettu muslimeille, koska muovipussi on helppo piilottaa taskuun. Clairelta on myos viety puhelin Moshissa ja Arushassa hanelta oli yritetty vieda rahat. Immanuel kertoo, etta viime vuonna vanha ja sairas leijonanaaras hyokkasi ranskalaisen rouvan kimppuun. Rouva kuitenkin pelastui, kun roteva opas juoksi apuun ja loi leijonaa metallitangolla paahan. Leijonat kuulemma yleensa vaistavat ihmisia, mutta ovat kuitenkin tottuneet autoihin.

Yolla on aika jannat paikat, kun kayn vessassa. Olen kuitenakin kuullut useita juttuja siita, mitten leijonat tulevat nuuskimaan teltan nurkkia. Hyeenatkin metsastavat yolla…

8.7. Serengeti

Aamulla taas ajelemaan, naemme lisaa virtahepoja, norsuja, muutaman gnu-antiloopin ja tienlaidalla poseeraavan gepardin. Gepardi aiheuttaa jarjettoman ruuhkan, mutta elain ei tunnu olevan moksiskaan ymparilla pyorivista autoista. Se voisi helposti siirtya pois tienlaidasta rauhallisemmalle paikalle, silla autot saavat ajaa ainoastaan tiella. Ilmeisesti se kuitenkin poseeraa mielellaan? Tasta on kuitenkin luonnon rauha kaukana… Toinen ruuhka on ruohikossa makaavan kuolleen seepran ruhon luona. Ruoho on noin 10 metrin paassa. Leijonat ovat tappaneet sen viime yona. Immanuel vaittaa, etta heinikossa on leijonia, mutta nauramme hanelle. Han vain narraa taas. Olemme jumissa keskella ruuhkaa ja Immanuel alkaa pelata korttia toisen ryhman oppaan kanssa. Me istumme katolla ja nauramme Clairen ryyppyjutuille. Akkia huomaan, etta seepran ruhon vieressa on musta tapla, joka liikkuu ylos alas. Sitten heinikossa heilahtaa leijonan hanta. Olemme olleet siina jo puoli tuntia huomaamatta niita, silla leijonan suojavari on niin taydellinen. Voisin varmaankin kavella metrin pasta ohitse sita huomaamatta.

Syomme lounasta paikassa, jossa puissa kiipeilee pienia hassuja marsuja. Linnut ovat kauniin kirkkaan varisia ja suorastaan sakenoivat voimakkaassa auringon paisteessa. Claire loytaa suurenhyonteisen, joka nayttaa ihan ruohonkorrelta. Aamulla oli todella kylma, mutta nyt on taas kuuma. Ajamme takaisin Ngorongoron kraatin reunan huipulle, jossa on safarimme viimeinen lairintaalue. On hauskaa seista penkeilla ja kuunnella housemusiikkia mp3-soittimella, kun Immanuel ajaa niin lujaa kuin rakkineella vain paasee.

Matkalla takaisin, taas samassa kohdassa, naemme jalleen kolme naarasleijonaa. Yhdella on lisaksi kolme pienta pentua. Ne lepaavat ojassa aivan tien vieressa. Tienpientareelle on myos jostain ilmestynyt uusi hieno laskikuituvene. Mita ihmetta se tekee keskella tasankoa?

Leirilta on nakoala alas kraateriin ja aurinko laskee kraaterin toiselle puolelle. Vanhat japanilaiset herrat asettuvat retkituoleineen huolellisesti riviin ihailemaan auringonlaskua. Claire auttaa Abdullia kattamisessa. Han kuulemma ottaa vastaan tippeja ainoastaa alkoholin muodossa, kateiselle hanella ei kuulemma ole hyotya. Abdull tekee jalkiruuaksi hunaja-banaani pannaria, todella herkkua!

Tapaamme pari brittia, joihin tutustuimme aikaisemmin Arushassa. He ovat antaneet kyydin parille turistille jotka olivolleet kolarissa. Olimmekin nahneet ruttaantuneen jeepin tien varressa. Pari turistia oli kuulemma loukkaantunut niin pahasti, etta heidat oli lennatetty Nairobiin sairaalaan. Loput sen sijaan joutuivat ongelmiin puistomaksujen kanssa. Mahtavatko edes saada rahojaan takaisin.

9.7. Ngorongoro

Yo on todella kylma. Olin saanut Clairelta lainaksi ylimaaraisen makuupussin, jonka laitan sisakkain omani kanssa ja parjaan juuri ja juuri. Anna sen sijaan palelee koko yon. Muut ovat heranneet yolla kraaterista kuuluviin leijonan karjahduksiin. Kun aamulla heraamme, keskella leiria laiduntaa seepralauma. Ne laskevat kahden metrin paahan. Tuoreista jatoksista paatellen leirissa on kaynyt myos norsu.

Immanuel ja Claire ovat taas ryypanneet Konyakia yolla. Immanuel on krapulassa super hidas ja Abdull joutuu tekemaan kaikki tyot yksinaan. Puramme teltat ja pakkaamme auton, vaikka kaikki muut ovat jattaneet teltat pystyyn ja painuneet alas laaksoon jo ajat sitten. Lahdemmen yli tunnin myohemmin kuin muut ja kihisen kiukusta.

Laskeudumme jurkkaa tieta kraaterin pohjalle. Laaksossa on paljon gnuita, puhveleita ja seeproja. Naemme myos leijonaperheen, hyeenoja seka sarvikuonon poikasineen. Syomme evaita virtahepolammikon reunalla ruohikossa istuen. Lammen vesi on pohjavetta, kuulemma Viktoriajarvesta. Virtahevot ovat A Lingin suosikkeja. A Ling valittaa, ettei ainoa sana swahilia, jonka han tietaa on Konyaki. Eika han edes juo alkoholia. (Eika sana sita paitsi ole swahilia.) Claire puhuu taukoamatta. No, eipahan ole ainakaan tylsaa.

Ajamme takaisin ylos kraaterin reunaa. Metsan keskella jyrkanteessa erotan norsun selan ja korvat. Puiden joukosa kasvaa valtavia puumaisia kaktuksia.

Ajamme takaisin Aruhaan, safari on ohi. Keskustassa on ruuhkaa. Ihanaa, lammin suihku! No, lamminta vetta on tosin vain viideksi minuutiksi. Kaymme illalisella brittipariskunnan kanssa laheisessa paikallisten suosimassa ravintolassa. Syon ugalia kasviskastikkeella, vihreansalaatin ja hedelmasalaatin. Ugali on oikeastaan kiinteaa mannapuuroa. En saa tallakaan kertaa mahatautia. Koska paikasta ei saa alkoholia, jatkamme viela baariin. Toikkaroimme pimeassa pitkin tyhjia katuja. Loydamme paikan, jossa on baaritiskilla tukevat kalterit. “Bar with bars!” Olen jo tottunut siihen, etta ymparilla on palkastaan mustia, ja valkoinen naama on todellinen harvinaisuus. Tansaniassa ei juuri asu valkoisia.

En muuten edes yrita laittaa valokuvia tahan mukaan. Nailla nettiyhteyksilla pelkastaan Googlen avaaminen vie monta minuuttia.

Pangani-Peponi resort-Taga-Arusha

30.6. Pangani

Ylos klo 6 ja tapotaydella paikallisbussilla kohti Pangania. Hiekkatiessa on melkoisia kuoppia ja valilla bussi kulkee 45 asteen kulmassa. Tai silta se ainakin tuntuu. Mutta saan taas juttuseuraa, joten matka kuluu joutuisasti. Vierressani istuu kohtelias vanhempi mies Tansanian korruption vastaisesta yksikosta. Hanenkin yleissivistyksensa ja englanninkielen taitonsa on erittain hyva. Kannykat taalla nakyy olevan kaikilla.

Panganissa majoitumme keskustaan pieneen lodgeen. Koko kaupunki on pieni, eika ravintoloita tai kauppoja ole, ainoastaan keskustori, joka toimii myos bussiasemana. Seutu on rehevaa ja talojen pihalla kasvaa papaijaa ja banaania. Osa naisita pukeutuu afrikkalaisiin kankaisiin, mutta joillakin on kaiken peittavat muslimikaavut, jotka jattavat vain silmat nakyviin. Ihmiset ovat keskenaan hyvinkin erinakoisia taalla, joten on helppo uskoa, etta Tansaniassa elaa 126 erilaista heimoa tai oikeastaan kansaa, joilla kaikilla on oma kielensa. Bussituttavuuteni kertoo, etta ennen kuin eras aiempi presidentti teki rannikon saarilla puhutusta swahilista yleiskielen, oli heimojen valinen kommunikointi lahes mahdotonta.

Lodge ei ole jarin viihtyisa ja vessassa asuu iso torakka. Ottelu saksalaisen kemianteollisuuden ja torakan valilla paattyy torakan julmaan kuolemaan ja se jaa kaytavalle makaamaan jalat kohti taivasta sojottaen. En lahde enaa yhdellekkaan reissulle ilman Baygonia! Annam mielesta olen julma ja han haluaa seuraavalla kerralla pelastaa mahdolliset alivuokralaiset. Pelastakaa torakat –liike on syntynyt?

Herra “Hothot” onnistuu myymaan meille iltapaivaksi jokiristeilyn. Hothot touhuaa vauhdikkaasti meille risteilya. Annaa naurattaa moinen vauhdikkuus, josta lempinimikin johtuu. Tansaniassa kun kaikki tuntuvat etenevan laiskasti laahustaen, joten herra Hothot todella erottuu joukosta. Hothot laittaa meidat syomaan paikalliseen katukeittioon. Epamaarainen pikku paikka, mutta papumuhennos ja oljylla vahvistettu riisi on yllattavan hyvaa.

Jokiretki ei ole kummoinen, joen varsi on mangrovea ja kookosmetsaa. Kaymme paikallisessa pikkukylassa, joka on vain ryhma mudasta tehtyja mokkeja ilman teita. pikkulapset riemastuvat kun paasevat nakemaan itsensa digikameran naytolla. Pikkutytot kantavat selassaa sylivauvoja. Sen sijaan miesvaki on ympari paissaan. Syykin selviaa kun herra Hothot esittelee kylan kookospalmuun ja maissiin perustuvaa elamantyylia. Kookospalmusta saadaan kaikki tarpeellinen: nesteen voi juoda, kovasta kookoksesta tehdaan kookosmaitoa, jossa on paljon energiaa, talojen seinat ja katot tehdaan kookospalmunlehvista ja kookoksen kuorista poltetaan puuhiilta, jota voi kayttaa polttoaineena. Mutta vahvan humalatilan syy on kookosviina. Riittaa, etta katkaisee oksan palmusta ja laittaa siihen pullon. Neste muuttuu itsekseen, ilmeisesti auringon lammossa, 70-prosenttiseksi alkoholiksi. Taalla siis viina kasvaa puissa, mika juopon unelma! Miehet juovat viinaa kuulemma joka ilta, myos muslimit.

Akkia pois taalta, ennenkuin humaltunut porukka putsaa meidat ylimaaraisesta kateisesta.

Naemme satamassa kasiteltya sisalia, vaaleaa hamppua, jota viedaan paaleina joen toiselle rannalle.

Joudun shampoo onnettomuuteen. Samppoopullon korkki on irronnut matkan aikana ja pesen tavaroita myohaan yohon. Aamulla taas “Allah u akbar” heratys klo 5.

- Leipa on taalla todella hyvaa. Miksi ihmeessa kaiken maailman kehitysmaista saa aina ihanan hyvaa leipaa, vaan Suomesta ei?

-Ostimme muuten jo lentokentalta paikallisen pre-paid liittyman. Todella napparaa hoitaa asioita silla, voidaan buukata itse hotelleja etukateen. Mutta ei siis kannata soitella / lahettaa tekstiviesteja, kun en kayta omaa numeroani.

1.7. Peponi

Mikaan ei tapahdu taalla nopeasti, lodgen tyontekijat laahustavat pitkin kaytavia kuin liikkuisivat siirapissa.

Jarjestamme itsemme 20 km paahan rantaresortiin nimelta Peponi. Odotamme kyytia ainakin tunnin. Matkalla naemme tiella valtavan kuolleen kaarmeen, vajaa 3 pitka ja paksu. “Dangerous?” “Very!” vastaa kuski ja irvistaa.

Peponi – ihana paratiisi! Saamme oman bandan eli sievan bambumajan omalla kylpyhuoneella ja katosvuoteella. Ymparilla puutarha ja valkoinen hiekkaranta. Paikkaa pitaa brittilainen? pariskunta ja ruoka on erinomaista, mutta se pita aina tilata pari tuntia etukateen ja se on valmiina juuri sovittuna hetkena, eli joudumme elamaan kellon mukaan. Bandan ikkunoissa on kalterit ja pihalla seka rannassa pyorii uniformuasuisia vartijoita. Eika hintakaan ole mikaan halpa, 50 dollaria yo per henki. Asiakkaat ovat kaikki valkoisia.

Kalaruoka vie kuitenkin kielen mennessaan: lounaaksi jattirapu-mango-avokado-salaatti ja illalliseksi Cajun-kalaa ananassalsalla. Juttelen lyhyesti eraan Etela-Afrikkalaisen miehen kanssa, joka telttailee alueella perheineen. Han on vaimonsa ja pienten lastensa kanssa automatkalla Etiopiaan. Kuulemma Tansania, Kenia ja E-Afrikka ovat kaikki erittain turvallisia maita, Nairobia ja Johannesburgia lukuunottamatta. Telttailu omalla autolla liikkuen olisi taalla varmasti ihan huippuhienoa, pistetaan mieleen.

2.7. Peponi

Lahden heti aamulla snorklausretkelle resortin omalla kalastusveneella. Anna jaa rannalle. Puisessa veneessa on suuri kolmion mallinen puunrunkoon kiinnitetty purjen jonka kolmen hengen miehisto kiskoo hartiavoimin ylos. Meita turisteja on yhteensa 13. Seilaamme laheisella riutalle ja hyppaamme laidanyli snorklaamaan. Vesi on kirkasta ja kaloja paljon. Koralle on pienehkoina alueina merilevametsan lomassa. Kirkkaan siniset meritahdet ovat erityisen hienoja. Harmi vain, etta aurinko on pilvessa, joten varit eivat ole ihan niin upeat kuin aurinkoisella saalla. Vesikin on vahan viileaa ja paikallisen miehiston jasenen hampaat kalisevat lyhyen uintiretken jalkeen. “Come on, it’s not even cold here!” nauran hanelle. Eihan merivesi Suomessa ole ikina nain lamminta.

Jatkamme Sandy Islandille. Se on hiekkasarkka, joka jaa merenpinnan ylapuolelle laskuveden aikaan. Makaan hiekalla ja kuvailen rapuja. Loudan rannalta pienen punaisen kuivuneen meritahden. Jossain valissa pilvetkin haviavat, mutta navakka tuuli on vilpoisa. Palan huomaamattani punaiseksi kuin rapu, vaikkemme mielesta viivy saarrella kauaa. Olin laittanut aurinkovoidettakin, mutta se on tainnut kulua pois. Olisi vain pitanyt pita paita koko ajan paella. Koskahan oikein viisastun?

Paluumatkalla juttelen yhden miehiston jasenen kanssa, sen saman, joka valitti kylmaa. Mies kyselee hiljaisella aanella Suomesta ja kerron niita naita, kuten etta Suomessa ei todellakaan kasva appelsiineja eika kassavaa. Ja etta meri jaatyy talvella, elaimet nukkuvat talven yli ja ruokaa taytyy varastoida talven varalle. Mies valittaa, etta elama Tansaniassa on tiukkaa. Varmasti, mutta miksi? Taalla on lamminta, aurinko pasitaa, maa on hedelmallista ympari vuoden, vastaan. Kun tahan lisaa kalaisat veden, demokratian, pitkan rauhanajan ja kohtuullisen vakimaaran (37 miljoonaa), on vaikea ymmartaa, miksi maa on koyha? Nahdakseni ainoa todellinen ongelma on kova vaestonkasvu – 2 prosenttia vuodessa.

Perilla minua neuvotaan laikkaamaan pala aloe veraan pihan puskasta ja levittamaan sita palaneelle iholle. Lehden sisalla on geelia, jota voi levittaa suoraan iholle. Tama on banaanin jalkeen varmaankin katevin luontoaidin suunnittelema pakkaus.

Paatamme lahtea huomisaamuna.

-Anna ilmoittaa etta han ei syo ruokaa, jossa “kokki on uittanut varpaitaan”. Pakko hankkia evaita reissuille.

3.7.Pepo - Arusha

Aamulla aikaisin tsekkaamme itsemme ulos (186 dollaria!) yhdessa norjalaisten opiskelijatyttojen kanssa ja hyppaamme taas paikallisbussiin tienvarresta ja pompimme Tangaan. Tallakin kertaa bussi on ikkunatekstien mukaan Allahin erityissuojeluksessa ja matkustajissa on runsaasti muslimeita. Saimme resortista ohjeet, mitten loytaa oikea, hyva bussi, mutta Tangan bussiasemalla tytot antautuvat ensimmaisen toutin vedatettavaksi ja seuraan happamana perassa. Paadymme huonoon ja hitaaseen bussiin, josta maksamme tuplashinnan toutille. 8 tuntia bussissa ilman ruokaa. Syon banaanin ja paahdetun maissin, jotka onnistun ostamaan bussin ikkunasta, Anna ei syo mitaan koko aikana. Maisemat ovat upeat, luonto muuttuu vahitellen kuivaksi pensaikoksi. Oikealla puolella kohoavat vuoret, vasemmalla taas tasanko haviaa aarettomyyteen.

Moshissa viereeni istuu hollantilainen opiskelijapoika Josh?, joka on taalla tekemassa tyoharjoittelua. Han on tulossa juuri Keniasta, jossa on juossut maratonin, kuulemma maa on taysin turvallinen. Josh on joskus ajellut autolla ympari Eurooppaa ja kaynyt mm Sysmassa. Kumpikaan meista ei tieda missa on Sysma tai mita erityista siella on?

Arushan bussiasemalla kimmppuumme hyokkaa joukko toutteja ja seuraa hirvea haslinki kun etsimme hotellia. Paadymme lopulta eri hotelleihin, mutta menemme ilalla Joshin kanssa syomaan viihtyisaan lansimaalaiseen paikkaan, joka on piilotettu kulttuurikeskuksen takapihalle. Kultturikeskuksen ovenvieressa on kaksi suurta lintua, joita pimeassa luulen veistoksiksi ja saikahdan, kun se yht akkia liikahtaa. Mika lienee kapustahaikara…

4.7. Arusha

Saa on kylma ja tihuttaa. Menemme siita missa aita on matalin ja varaamme safarin hotellin tyypilta. Paadymme sittenkin pidempaan version, vaikka se tuhoaa budjetin. Viisi paivaa telttailua Ngoronngorossa, Serengetissa ja Lake Manyaralla – yhteensa 750 dollaria.

Loydamme toisen katketyn viihtyisan lansimaalaisten ravintolan, jossa syomme pitsaa ja salaattia.

Taistelen tuntitolkulla nettikahvilassa, etta saan blogin kirjoitettua. Taalla on hitaimmat yhteydet ja huonoimmat koneet kuin ikina missaan...

Saa on muuttunut aurinkoiseksi. Hotellin sangylla maatessani tajuan akkia, etta ikkunasta nakyy Mt. Meru. Valtava vuori nayttaa olevan avian lahella. Sita ei vain nakynyt aiemmin, kun oli pilvista.

Dar ja Tanga

27.6.Dar Es Salaam

…Kaymme toisenkin kerran syomassa samassa ravintolassa. Syon kasviskoftaa ja hedelmasalaatin, herkkua. Annaa ihastuttaa laheisesta minareetista kuuluva rukouskutsu. Kyllahan se aika eksoottiselta kuullostaakin, auringon laskiessa Darin kattojen taakse. Yo on lammin, muttei tukalan kuuma.

28.6. Dar – Tanga

Heraamme aamun rukouskutsuun klo 5 aamuyosta. Kuolleetkin heraisivat moiseen mekkalaan.Aani kuullostaa paljon lujemmalta kuin paivasaikaa. Vaatimaton aamiainen, ATM ja bussiasemalle. Aamun ensimmainen bussi on jo mennyt, mutta saamme liput iltapaivan bussiin. Jaamme vetelehtimaan aseman odotushalliin, kun emme keksi muutakaan. Kymmen henkea pesee touhukkaasti lattiaa. Koko kaytava tulvii, vetta kaadetaan lattialle amparitolkulla. Otan ajankuluksi valokuvia.

Kayn laheisessa Shoprite-marketissa ostamassa evaaksi banaaneja, omenia, leipaa ja hilloa. Marketti on ihan suomalaista tasoa.

Bussissa viereeni istahtaa paikallinen tieinsinoori Martim David, jonka kanssa juttelen koko matkan. Mies puhuu parempaa englantia kuin mina, brittiaksentilla. Anna yrittaa syoda ostamaani banaania, mika saa paikalliset kikattamaan. Olen vahingossa ostanut ruuanlaittobanaania, mita ei voi syoda keittamatta.

Matka kestaa koko paivan. Maisemat ovat etupaassa pusikkoa ja sisal-peltoa, ihmisia nakyy todella vahan ja kylat ovat pienia. Tie on hyva asfalttitie ja bussi ajaa lujaa. Kysyn Martimilta, mita se sisal oikein on. ”It’s like your hair“ han vastaa. Martimin puheista ymmarran, etta mustillakin on omat rotuennakkoluulonsa. Han puhuu maasaista hiukan pilkalliseen savyyn. Han on myos harkinnut tyopaikan vaihtoa Etela-Afrikkaan, mutta pelkaa, etta siella paikalliset syrjivat tai pahoinpitelevat muualta Afrikasta tulleita.

Yovymme Tangassa siistissa ja uudessa hotellissa nimelta New Dolphin. Syomme illallista hotellissa Martimin ja hanen tyylikkaan naisystavansa kanssa. Tytto on selvasti narkastynyt siita, etta mies on raahannut mukaansa kaksi sattumalta bussista loytamaansa blondia… Anna syo oudon nakoista kalaa, joka kuulemma on erittain hyvaa. Anna imeskelee viimeisetkin murut ruodosta. Musta tytto mokottaa, eika juuri suostu osallistumaan keskusteluun.

Yo on aika meluisa.

Dar Es Salam

Ensimmaista paivaa Tansaniassa, Dar Es Salamissa. Ei tosiaankaan maailman viehattavin kaupunki, mutta ihan siedettava. Ihmisia ainakin on vahemman kuin Intiassa. Eika ole ihan yhta likaistakaan ja on enemman vihreaa. Ja taksikuskikaan ei huijannut taksassa.

Toisaalta kaikki on vahan rempallaan ja valkoisia naamoja ei ole juuri lainkaan. Tassa lahella on sentaan hyva ravintola, joten ainakaan viela ei tarvitse nahda nalkaa. Soin kalaa kookoscurrykastikkeessa ja tuoretta ananasmehua, oikein hyvaa. Se onkin sitten ainoa kiva ravintola useamman korttelin sateella. Aidot paikalliset kuppilat ei vaikuta kovin houkuttelevilta.

Lennot meni ihan hyvin (saatin itseasiassa upgrading business-luokkaan ylibuukkauksen vuoksi). Nahtiin Kilimanjarokin lentokoneen ikkunasta. Viela siella naytti olevan lunta huipulla. Meri naytti hienolta ainakin ikkunasta katsoen, vesi on ihan kirkasta ja sinivihreaa tassa kaupungin edustallakin.

Heatrow oli taas taynna ihmeellista saatamista, niinkuin aina. Ei mikaan ihme, etta siita tehdaan tv-sarjaa. Mekin naimme parikin hassua tilannetta, joista varmaan olis saanut taytetta reality-ohjelmaan. Huvittavin tilanne tuli turvatarkastuksessa, kun yksi 90-v mummo ei saanut menna turvatarkastusportista lapi pyoratuolilla. Mummo sain mahdottoman raivokohtauksen ja alkoin santailla sinne tanne ja maiskia virkailijoita. Varmaankin 5 eri virkailijaa yritti saada mummon rauhoittumaan ja kavelemaan lapi portista.

Paatettiin yrittaa heti huomenna paasta pois taalta Darista, maaseudulle. Ajateltiin lahtea bussilla kohti pohjoista.

Ai niin. Kukaan ei sitten kysynyt rokotuskorttia missaan vaiheessa. Itseasiassa passintarkastaja ei jaksanut edes vilkaista mun passiakaan. No, viisumia varten ne sentaan halus nahda mun passin. Ja ottaa tietysti 50 euroa maksua.

Lähtövalmisteluja

Etsin eilen raivoisasti rokotuskorttia, mutta turhaan. Sen on varmaan joku pieni ilkeämielinen peikko vienyt? Ilman todistusta keltakuumerokotuksesta ei nimittäin pääse maahan Tansaniassa, joten jonkinlainen lappu asiasta on pakko saada kaivettua jostakin. Soitin työterveyshuoltoon ja sain vinguttua niiltä uuden, vaika aikaisemmin olivat sanoneet, etteivät he voi sellaista antaa muualla annetusta rokotuksesta.

Tein huolellisen listan mukaan otettavista tavaroista (T=Aino hoitaa, A=Anna hoitaa):

-rinkka A T
-päiväreppu T A
-pieni avaimenperäledlamppu molemmille A T
-otsalamppu ja taskulamppu, yhteiset AT
-passi AT
-matkaliput AT
-viisumi AT-rokotustodistus AT
-malarialääkkeet A T
-antibiootti A T
-matkapahoinvointilääke T
-vahvaa särkylääkettä (Panacod) Saadaanko tätä jostain? Ei vissiin enää tähän hätään.
-digitaalinen kuumemittari A
-Zyrtec tai vastaava antihistamiini hyönteispistoihin A
(-bilhartsialääkitys, tätä vaikea saada suomesta, mutta Dar es Salaamista voidaan etsiä)
-ripulilääke Imodiumia
-ummetuslääke METALAX (oliko Annalla?)
-burana T-kyytabletit A
-käsien desinfiointiaine A
-haavojen desinfiointiaine A
-neulat A T (Siis jos joutuu sairaalaan niin ruiskuihin kannattaa olla omat neulat)
-sidetarpeet, ensiside isoihin haavoihin A T
-aurinkorasva A
-omat lääkkeet
-silikonilaastarit T
-tavalliset laastarit T
-pinsetit T
-virtsapullo naisille ? Tämmöistäkin suositellaan safarille, jos ei yöllä voi lähteä teltasta pusikkoon elukoiden takia.
-vedenpuhdistustabletit tai laite T
-kesämakuupussi A T
-vaelluskengät A T
-sandaalit A T
-urheilusukat A T
-urheilurintaliivit A T
-mp3 soitin A T
-kuulokkeet T
-soittimen laturi T
-kaiuttimet T
-kännykkä A
-kännykän laturi (yhteinen) A
-järjestelmäkamera T
-järkkärin laturi T
-järkkärin käyttöohje T
-muistikortit A
-muistikortin purkulaite A
-kopiot dokumenteista (passi, matkavakuutuskortti, matkaliput, rokotustodistus, matkashekit)
-rahat T
-matkashekit T
-visakortti T
-vyöpussi matkashekeille ja passille TA
-kaulapussi käyttörahoille TA
-Lonelyplanet A
-Meikit (ripsiväri ja jotain muuta). Ikinä en ole käyttänyt, mutta ehkä Sansibarilla?? AT
-Hammasharja AT
-hammaslanka AT
-hammastahna AT
-dödö AT
-shampoo (matkakoko, kierrekorkki) AT
-suihkusaippua ( matkakoko, kierekorkki) AT
-pyyhe (ei froteinen, vaan joku, mikä kuivuu nopeasti. näitä on joitain teknisiä kankaita ja sitten Madventures suosittelee saronkia. Muualla netissä suositellaan vauvaharsoja, kuivuu kuulemma nopeasti.) AT
-höylä AT
-peili T
-kynsisakset tai viila T
-kosteusvoide
-huulirasva T
-(pieni)hiusharja TA
-hiuslenkit ja
-neulat AT
-kuivaaja, yksi yhteinen A
-linkkari/moinitoimi jutska, Leatherman AT
-neulaa ja lankaa T
(-ilmastointiteippi) T
(-kiikarit) A
(-pieni kompassi, näitä on olemassa avaimenperäkokoa) T
-pistoke-adapteri T
-lukollinen suojaverkko rinkalle (tää ei ole pakollinen) T
-hyttysverkko T
-lippis/niskanpeittävä lierihattu AT
-aurinkolasit TA
-bikinit AT
-alushousut AT
-rintsikat AT
-lyhythihainen paita / toppi AT
-Pitkähihaiset lämpimät t-paidat AT
-Pitkähihaiset ohuet, löysät ja viileat t-paidat (suojaa auringolta) AT
-villapaita? Villashaali? Jotain lämmintä TA
-fleece AT
-Goretex takki AT
-Kosteutta- ja tuultapitävät housut AT
-hengittävät ohuet housut (farkut ei hyvät, painaa ja kestää kuivua liian kauan) AT
-leveä, pitkä hamekin voi olla hyvä, jos joutuu pissimään ihmisten ilmoilla tai tyhjällä aavikolla, jossa soveltuvia näköesteitä ei ole. Yksi yhteinen riittää.
-sukkia AT
-yöpaita AT
-saronki AT
-korvatulpat T
-silmälaput T (huonounisille....)
-vettä pitäviä pusseja aroille jutuille, esim kameralle T
-pyykkipussi (tavallinen muovikassi) AT
-pieni pussillinen pyykinpesuainetta A
-hyönteiskarkote (off, baygon?) TA No joo, Baygon ei ehkä ole välttämätön, mutta mä vihaan torakoita.
-lukko T
-kirjoja AT
-jätesäkkejä rinkan pakkaamiseen T
-point-it kirja T Tämä on tosin varmaankin turha maassa, jossa puhutaan englantia.
-nessuja T
-wc-paperi T
-pari kynää T
-matkapäiväkirja T

Annalle oli apteekin setä väittänyt, että Imodiumia ei kannata ostaa vaan pelkkä suola-sokeri-vesi-liuos riittää. Kyseinen setä ei ilmeisimmin ole koskaan kärsinyt ripulista kehitysmaassa ylitäydessä, ilmastoimattomassa ja vessattomassa bussissa yli kolmenkymmenen asteen helteessä. Tiedoksi sedälle: ko bussit eivät pysähdy, vaikka turistille iskisi äkillinen hätä kesken matkan. Voitte kuvitella loput.... Eli siis Imodium kuuluu ehdottomasti matkavarusteisiin. Imodium lamauttaa vatsan toiminnan, mikä ei ehkä ole terveellistä, mutta tietyissä tilanteissa tarpeen. Muuten on pakko myöntää, että meidän matka-apteekki on vähän ylimitoitettu. Heitellään sitten ylimääräisiä tavaroita roskiin matkanvarrella, kun ei enää jakseta niitä raahata.

Kaikenlaista sälää on vielä hoitamatta, hesari katkaistava, ei mainoksia -lappu oveen, kopiot dokumenteista, iki.fi sähköposti käännettävä gmailiin ja niin edelleen. Lisäksi on koko joukko hankintoja tekemättä ja töissäkin pitää käydä, kun projekti on kaikkea muuta kuin valmis. No, työasiat onneksi unohtuu matkalla jo parin ensimmäisen päivän aikana. Ja Anna on innokkaana hoitanut kaiken ajoissa pakannut rinkankin jo viime viikolla. Kai me sitten selvitään Annan varusteilla, jos mun arsenaalissa on jotain puutteita.

Olen ilmeisesti tulossa vanhaksi, kun ehdin jo murehtia sitäkin, että jos tulee pidempi sähkökatko niin valuuko pakastimesta vedet lattialle? En mä tuollaisia ennen miettinyt. Tosin vuokralaisena sitä oli niin huoleton, kun ei ollut omasta kodista kyse. Onneksi mulla ei ole mitään varastamisen arvoista tavaraa kotona, kun otan järjestelmäkamerankin mukaan, niin ei ainakaan sitä tarvitse murehtia. (Tämä tiedoksi myös potentiaalisille murtovarkaille.) Maallinen omaisuus vaan lisää turhan stressin määrää, pitää muistaa tämä kun seuraavan kerran tekee mieli ostaa jotain vähän arvokkaampaa.